Kaksi sillanylitystä ja kolmaskin

Viikonloppu vilahti ohi anoppilavieraita kahvitellessa. Syntymäpäiväänkin vain kyllästyy, jos sitä viettää koko viikon. Onneksi seuraavaan on vuosi aikaa, edellinen ehtii siihen mennessä unohtua ja kadota. Pienempänä syntymäpäivän aina muisti pitkään, lahjat ja vieraat ja tarjoilut ja kaikki. Voisi kai se olla yhtä kivaa edelleen, jos vain pystyisi heittäytymään - ja jos saisi sopivan joukon ystäviä juhlimaan yhtä aikaa. Valitettavasti ystävien tapaaminen vain on harvinaista huvia, josta nautitaan niinä ohimenevinä hetkinä, kun molemmilla sattuu olemaan vapaa hetki samalla paikkakunnalla.


Käväisin tänään ravintoterapeutilla kuulemassa, että kaikki on ok. Sitä varten sain juosta kaksi kilometriä, koska menin ensin entiseen toimipisteeseen. Ei minulle tullut mieleenkään, että paikka olisi voinut muuttua - ennen kuin vasta matkalla, ja silloin oli jo liian myöhäistä. Joinakin hetkinä toivoo lähteneensä liikenteeseen vaikka edes polkupyörällä. Mutta tulipa lenkkeiltyä saman tien.


Iltapäivä kuluikin sitten syksyisessä väsymyksentunteessa. Olen ihmetellyt pitkään, miksi syysilma väsyttää paljon enemmän kuin vaikkapa kevät- tai talvi-ilma. Tätä voipumuksentunnetta ilmenee ainoastaan pitkien syyskävelyiden jälkeen. Tuntuu siltä, kuin pois hiipivä kesä imisi minusta energiaa joka askeleella. Ja kuitenkin raikkaassa ja viileässä ilmassa on jotakin hyvin voimauttavaa. Ristiriitaista on ulkoilmaelämäkin, aivan kuin riitaa ja ristiä ei olisi muuten tarpeeksi.


Tallensimme eilen digipoksille Puolueet-lyhytelokuvat televisiosta ja katsoimme ne äsken. Kuinka ollakaan, jokaisen puolueen pystyi helposti tunnistamaan elokuvista, joiden laatu tosin vaihteli kuvakohtaisesti. Paras musiikki ja tunnelma oli ensimmäisessä, Omenaporassa, joka tietysti jäi tallentamatta - hoksasimme tallennuskelpoisuuden vasta ensimmäisen jälkeen. Ylipäätään lyhytelokuvat ovat niin harvinaista herkkua, että ne pitäisi aina bongata ohjelmistosta ja pistää talteen. Lyhyissä elokuvissa on monesti enemmän antia kuin pitkissä, johtuisiko sitten jokaisen yksityiskohdan harkitusta tuomisesta ruutuun. Kun aikaa on vähän, tunnelma on luotava nopeasti ja tehokkaasti. Taidot on näytettävä heti tai ei ollenkaan. Ei ole aikaa laahustelulle.


Mieli haluaisi vielä ulos, ja nuhatukkoinen nenä myös, mutta jalat haluaisivat vain lekotella - mieluiten tietysti tyynyn päällä. Ymmärrän koipiani, tämän päivän kävelyt menevät reilusti yli kymmenen kilometrin, mutta kuitenkin... Jos keskittymiskykyä ei ole, paikoilleen jämähtäminen jumiuttaa niskaselän ja nukkuminenkaan ei vielä houkuta, jääkö muuta vaihtoehtoa kuin kiskoa koipensa pihalle? Se selviää tuota pikaa.

Tänään vietämme sydänpäivää

Tänään on ollut sydämellinen sadepäivä. Olen tavannut monta sydämellistä ihmistä. Viimeisimmät olivat käymässä täällä meillä. On hauskaa saada välillä tuttuja vieraita ja jutella muidenkin kuin talon vakioasukkaiden kanssa. Joskus jutut nimittäin muuttuvat liian yksitoikkoisiksi. Arvaatko sinä tällä kertaa, mitä minä juuri olin sanomassa?


Löysin kaupasta sydämen muotoisen perunan jonakin päivänä tällä viikolla. Tänään oli sopiva päivä keittää se. Varmasti se maistui paremmalta kuin tavalliset, soikion muotoiset perunat. Ehkä lapsillekin pitäisi tarjoilla vain mutaatioperunoita, siamilaiset kaksoset -mallia, niin perunankin kurssi ruokalautasella voisi nousta kummasti. Tai sitten ei. Elämme pitsayhteiskunnassa. Ja sitä me palvelemme.


Sain käydä tänään hienostelulenkillä sateenvarjo kourassa. Yritin odotella sateen taukoamista, ja kun suvanto näytti tulevan, lähdin. Ehdin kävellä kaksi sataa metriä, kunnes alkoi sataa kaatamalla. Minun oli pakko jäädä sateenvarjoineni ensimmäisen puun suojiin ja seisoa tönöttää siinä, kunnes ilma hieman selkeni. Kadut tulvivat ja sukat kastuivat toiseen kertaan samana päivänä. Onneksi housuista ei kuitenkaan lähtenyt väriä niin, että jalat olisivat muuttuneet vihreiksi. Sitä en haluaisi kokeilla.


Kosteus on tuonut siinä määrin syksyisen olon, että tänään oli aika kaivaa tuoksulyhty esille. Sitähän voisi polttaa kesälläkin, mutta hämärissä tunnelmissa valo on paljon aistillisempaa. Liian valoisassa säässä tuikku menee melkein hukkaan. Sateen harmaudessa liekkiä on kiva katsella, vaikkei vielä pimeää olekaan. Pimeä aika on nukkumista varten, vielä. Kohta kaikki aika on pimeää, eikä nukkumisella ja valvomisella ole enää rajoja.


Olen ajatellut etsiä sopivaa energiahoitajaa täältä Jyväskylästä, mutta toiminta on jäänyt ajatuksen tasolle. Ehkä en ole valmis antamaan energiaani kenenkään tuntemattoman käsiteltäväksi. Täytyisi kai kysellä tutuilta, mutta tututkin asuvat nykyään kuka missäkin. Ihmiset ovat liikkuvaisia ja muuttavaisia, ilmankos energiatkin menevät alati sekaisin. Välillä tuntee olevansa tuuliajolla, vaikkei olisikaan.


Rosmariini tuoksuu hyvältä. Puhdistaa ilmaa. Ehkä uni tulee tänä iltana paremmin kuin eilen.

Hei, hyvää iltaa

Kaupungin vaihdon myötä joutilas elämä on alkanut. Alkakoon myös kirjoittaminen, sillä mikään muu ei etene, ei ulkoisesti eikä sisäisesti. Onneksi ajalla on aina tehtävänsä. Tänään minusta tuntuu, että ajan tehtävä on antaa levätä niin kauan, kunnes aamulla on jälleen miellyttävä herätä. Pitäisi mietiskellä, rakentaa ajatuksista jotakin tuulta kestävää, mutta tänään ei ole päivä sitä varten.



Vielä tuntuu siltä, että Jyväskylässä ei ole minulle mitään. Ei paikkaa, ei aikaa, ei ihmisiä. Olkoonkin osittain omaa syytä, puoli kesää aina matkalla johonkin pois tai taas takaisin. Junassa ei kuitenkaan voi lopulta olla kotonaan. Onneksi syksy ja paikalleen asettuminen lähenevät, hitaasti. Täälläkin on metsiä, soita ja rantoja, joita saa rauhassa kulkea - ainakin siihen aikaan, kun kunnialliset kansalaiset ovat työn touhussa.



Yliopistolla kaikki etenee tuskallisen hitaasti. Ohjaajat ovat poissa tai kiireisiä, en saa käsiini tarvittavia materiaaleja tai tietoja. Lopulta tyydyn unohtamaan kokonaan, että minun piti jotakin tutkia. Kaikkein raskainta on kuitenkin yhteenotto yhteiskunnan ja byrokratian kanssa. Mitä tehdään silloin, kun ei kelpaa työttömäksi, muttei ole opiskelijakaan? Miten saa hankittua papereita, jotka vahingossa on aikanaan unohtanut itselleen pyytää? Ja miten saa rahaa silloin, kun kaikkien mielestä ei ole mitään ansainnut?



Ajatus ahdistaa. Miksei ihmisen anneta rauhassa elellä omassa mökissään ilman tuhotonta paperisotaa ja soittoja aina uudelta ihmiseltä toiselle? Hautaan hyvin hataran toivoni apurahoihin. Kunpa jossakin kuultaisiin tilaukseni pienestä rahoituksesta, jolla pieni jatko-opiskelija pääsisi pälkähästä.



Ei vastausta. Ei vielä. Kärsivällisyyttä. Ei ole.



Kurjia ovat päivät, joina odottaa vain iltaa ja unta. Sellaisia päiviä ei saisi tarvita. Ne muistuttavat, että et ole kuunnellut itseäsi edellisinä päivinä, et kunnioittanut kehosi ja mielesi toiveita hellittää hetkeksi. Kuinka monta kertaa sama laulu on laulettava, jotta sen osaa ajattelemattakin? Vilkkaasta ajatusmaailmasta on ajoittain vain sotkemaan asioita.



Karvaiten ajatukset koskevat silloin, kun ne ottavat vastaan ihmisten kantaman pahuuden. Koko maailman tuskat. (Niin, niitä ei koskaan pitäisi kantaa.)Väkivallanteon viattomat uhrit, sodan jalkoihin jääneet, nälkäiset lapset. Illalla ei pitäisi katsoa televisiota, ei varsinkaan uutisia. Ei koskaan jos haluaa nukkua. Pahuus jää kaivamaan. Olenko minäkin osa sitä, tahtomattani, tietämättäni, tyhmyyttäni? Valintaviidakossa en enää tiedä, palveleeko aamiasmurojen ostaminenkin vääryyttä.



Mikä tänään on hyvin? Se, että istun koneen ääressä kirjoittamassa tähän blogiin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Se, että ulkona paistoi hetken aurinko. Se, että voin pian sulkea silmät ja unohtaa hetkeksi tämän todellisuuden.

Teistä - ja meistä

Oikeaan suuntaan palaaminen on vapauttavaa, kuin löytäisi omat jälkensä harhailtuaan pitkään metsässä. Tuolla on minun polkuni! Viimeiset kaksi vuotta ovat osoittaneet minulle kaiken sen, mitä en halua. Uiminen vastavirtaan muuttuu pian räpiköinniksi, on takerruttava kiviin, jotka eivät voi liikkua, tai oksiin, jotka vierivät valtoimenaan virran mukana. Täällä on minulle merenranta, joka tulee aina jollakin tavoin olemaan minulle koti, mutta minulla ei ole voimaa heittää yltäni ihmismassojen odotuksia ja vaatimuksia - ei vielä. Eikä minulla ole halua myydä sydäntäni ja sieluani kuukausipalkalla.

Minä olen osa jotakin suurempaa, jonka haluan myös löytää. Siinä etsinnässä ei ole tilaa toisinajattelijoille, jotka yrittävät viedä minua väärille teille. Haluan kohdata kaltaisiani, löytää varmuuteni. Vasta sitten olen vahva unohtamaan vastalauseet ja muut ympäristön häiriötekijät, jotka järkyttävät ajatusmaailmaani. Olen aina ollut riepoteltava, olen edelleen, se on ihmisen osa, mutta haluan muuttaa sen toisenlaiseksi. Harvoin todellinen tieto tulee ympäröivästä - se tulee sieltä, mikä ympäröi ympäröivää. Eikä tämä ole vain uskomiskysymys.

Ehkä tämä on henkinen ero kantakotiini, josta nyt kirjoitan. Olen aina osa tätä taloa, mutta minun osani on muualla. Eksymiselle ja harhailulle on aikansa, en vaihtaisi matkalta mitään pois, sillä se on ollut tie minuksi. Se on ollut henkistä kasvua enemmän kuin fyysistä, se on ollut palaamista ja lähtemistä uudelleen. Mutta tässä iässä olen jo valmis löytämään oman tilani. Rikkinäisestä saa ehjän, jos taitava työntekijä koko sielustaan antautuu luomistyöhön. Niin on minun laitani, minun on korjattava itse itseni - ja tällä kertaa pysyvästi, jottei jokainen pieni puuska voi minua pirstoa.

Olen kyllästynyt ja väsynyt nykypäivään, välillä tähän tietokoneeseenkin, asfalttiteihin, muoviastioihin ja ohi ajaviin autoihin. Paljon lähempänä minua ovat hyttysten tanssit pihalla ja rantakaupungin kevätlokkien huudot ja pieni polku metsän suojassa. Sinne tieni vie.

Eräänä aamuna hän heräsi käärmeenä, mukanaan kaikki ihmisen tieto

Fenix-lintu syntyy uudelleen tulesta ja tuhkasta, minä sateesta. Ropina kattoa vasten ja kolina ränneissä ovat ystävällisiä ääniä, ja kesken kauppareissun alkaneessa sateessa oli kiva kastua. Varustautuminen esti tosin sateen pääsyn pintaa syvemmälle, mikä näissä kevätsäissä voi olla pelkästään positiivinen asia. Mutta kesäsateessa kastuminen... Sitä kannattaa odottaa koko pitkä talvi.

Olen etsinyt mielenrauhaa venyttelyllä ja tanssilla. Ne eivät pettäneet minua tälläkään kertaa. Mutta kaikkein paras oli kuitenkin elokuva Viisi vuodenaikaa, jonka katsoin eilen iltapäivällä. Ohjaaja on käsitellyt luontoa hellästi mutta karua totuutta unohtamatta - sekä ihmisluontoa että ympäristöä. Jo pelkästään laaksolammen maisemien katselu oli tyynnyttävä kokemus, etenkin syysväreissä. Eheyttävä elokuva, kaikkiaan, ja loistavasti kuvattu.

Elokuvan myötä aloin itsekin kaivata pois tästä modernista rivitaloasunnosta. Kaipaan edelleen mökkiäni luonnon keskellä, lähellä metsän ja veden elämää. Kaupungissa unohtaa liian helposti olevansa osa suunnatonta kokonaisuutta, vieraantuu alkukodistaan, tekee luonnosta vihollisen itselleen, pakenee sadesäitä ja säikkyy oksien risahduksia pimeässä. Ja kuitenkin tasapaino löytyy helpoiten sieltä, missä ihmistä on vähiten - keskeltä korpea, poissa autojen ja talojen ja kiireiden ympäristöstä. Jonakin vuonna minä vielä pakenen saareen, enkä palaa ennen kuin jäät ovat lähteneet ja vuosi on kulkenut kiertonsa.

Vääjäämättä lähenevä muutto on saanut minut vierastamaan maallista omaisuuttani. En haluaisi pakata tätä romumäärää, en haluaisi kuljettaa sitä painolastina mukanani. Suurinta osaa siitä en tarvitse, ne ovat vain kulkeutuneet tänne siksi, että ihminen jossakin hetkessä kuvittelee tarvitsevansa niitä. Mutta todellisuudessa ne ovat sitä samaa maailmastapakoa kuin tämä elämä muutoinkin. Ympäröin itseni tavaroilla, jotta minun ei tarvitsisi nähdä itseäni. Olen joskus naureskellut ajatukselle, että henkinen pakenee maallista, mutta en naureskele enää. Ympäristöllä voi vieraannuttaa itsensä todellisesta maailmasta, siitä mikä on aina ollut ja on vielä sittenkin, kun minua ei enää ole.

Elokuvassa mestari syntyi uudelleen käärmeeksi, jo pian kuolemansa jälkeen. En tiedä, miksi minä synnyn uudelleen, henget eivät ole vielä keskustelleet kanssani asiasta, se ei siis ole vielä ajankohtaista. Mutta olen melko varma siitä, että ennen fyysistä kuolemaa kuitenkin tiedän, mikä minua odottaa. Henget elävät niille, jotka osaavaat niitä kuunnella. Kyky kulkee sukupolvelta toiselle. Ja minä olen henkiparantajien sukua. Odotan vain vielä oman kykyni löytymistä.

Keväthuuto

Viikonloppuna ehdin murehtia surkeaa terveydentilaani, en viitsinyt huonotuulisuuttani edes kirjoittaa, sillä mitäpä se auttaisi. Tilanne on mikä on, minä olen mikä olen, sairaalloinen taiteilijanalku, mieleltäni ja ruumiiltani herkkä, maailman poljettava. Ja maailma polkee, auttamatta niitä, jotka väsyvät taisteluun.

Aurinkoiset päivät ovat muuttuneet harmaiksi, mutta tunnit kuluvat kaipaamatta valoa. Lumet vähenevät, maa on kellanruskea ja puissa oksat odottavat kesää. On aika herätä talviunilta, mutta minä suljen silmät ja painaudun peiton alle. Siellä aika kulkee niin kuin tahdon, kesän aurinkoon ja vapauteen, päiviin joista väsymys on tiessään. Silloin jaksaisin ja haluaisin nousta, kömpisin ulos vilttilinnastani kuin perhonen kotelostaan ja lähtisin lentoon, vain päivän mittaiseen, mutta lentoon.

Niin, luonto on herännyt, mutta minä nukun syvää unta, enkä tahdo herätä. Rusakot juoksevat toisiaan jahdaten, niin että takapihojen pensaat ropisevat ja töminä käy. Linnut piiloutuvat oksille virittämään kevätlaulujaan. Ja ilmassa tuoksuvat sula maa ja mädät lehdet. Lapset ovat jättäneet pipot ja käsineet kotiin vastoin äidin kehoitusta, joutsenet huutavat salmilla ja koko maailma on täynnä elämän alkua. Vain minut on unohdettu herättää elämän alkuun, jota katselen panssarilasien läpi. Ja kaipaan.

Minulle tämä on kuollut kevät, niin kuin minäkin olen itselleni elävä kuollut.

Aprillipäivä tuli, oli ja meni hyvin kuumeisissa merkeissä, ilman ainuttakaan typerää pilaa. Tosin luulin aluksi, että ulkoministerin vaihtuminen oli aprillipila - sitten herättelin aivojani sen verran, ettei Hesarin verkkosivujen pääuutinen voi olla pilaa. Kummallinen sotku koko ministeriasia. En tosin alkuaankaan ollut riemastunut Kanervan valinnasta tuohon tehtävään, eli sen puoleen tekijä saa kyllä vaihtua, mutta syy on tällä kertaa kyseenalainen. Koko jupakka on ollut naurettava, todellakin. Mutta saavatpa ruotsalaiset lisää aiheita suomalaisvitseihin!

Kävin eilen hyvin mukavalla yksityisen lääkärikeskuksen setä tohtorilla, jonka kanssa keskustelimme muun muassa hengellisyydestä, spiritus fortiksesta (tai miten sitä nyt pitäisikään taivuttaa), psyko-fyysis-sosiaalisesta kokonaisuudesta ja järjen, mielen, tunteen ja kehon hierarkiasta. Harvoinpa pääsee lääkärin kanssa puhelemaan mitään asiallista, tätä voidaan pitää harvinaisena poikkeuksena, filosofisluonteista nykyajan Väinämöistä - sillä Väinämöiseltä hän näytti partoineen kaikkineen. Harmi vain, ettei mitään ratkaisua tilaani löytynyt. Pari päivää vielä odotellaan, katsellaan ja ihmetellään. Ja nukutaan.

Tänään kuume ei ole niin korkea, pystyn kirjoittamaankin. Olo on siitä huolimatta surkeanpuoleinen, koska pää on hyvin tukkoinen ja kipeä. Vaakatasoisen aamupäivän jälkeen uskallan koneelle hetkeksi, sitten taas takaisin lepoasentoon, sillä en aio jättää terapiaa tältä päivältä väliin. Olen sen tarpeessa, vaikka luulisi, ettei sairaana kykene muistamaan ongelmiaankaan. Mutta silloin ne vasta muistaakin, kun valvoo keskellä yötä ja tuskastelee, kun pää on sekaisin eikä ajatus kulje mihinkään. Tänään heräsin aamulla hirveään painajaiseen, jota en viitsi edes tähän kirjoittaa. Unessa oli niin vahva ja paha voima, että se piti itkeä pois ennen nousemista.

Ei ole enempää kirjoitettavaa. Nalle ja Moppe on ihanan kiinnostava kirja, luen sen vauhdilla jahka tokenen. Kunpa osaisi käyttää sanaa edeltäjiensä tavoin!