Liisan Ihmemaa

Kaksi sillanylitystä ja kolmaskin

2008-08-25T18:45:00.000+03:00

Viikonloppu vilahti ohi anoppilavieraita kahvitellessa. Syntymäpäiväänkin vain kyllästyy, jos sitä viettää koko viikon. Onneksi seuraavaan on vuosi aikaa, edellinen ehtii siihen mennessä unohtua ja kadota. Pienempänä syntymäpäivän aina muisti pitkään, lahjat ja vieraat ja tarjoilut ja kaikki. Voisi kai se olla yhtä kivaa edelleen, jos vain pystyisi heittäytymään - ja jos saisi sopivan joukon ystäviä juhlimaan yhtä aikaa. Valitettavasti ystävien tapaaminen vain on harvinaista huvia, josta nautitaan niinä ohimenevinä hetkinä, kun molemmilla sattuu olemaan vapaa hetki samalla paikkakunnalla.

Käväisin tänään ravintoterapeutilla kuulemassa, että kaikki on ok. Sitä varten sain juosta kaksi kilometriä, koska menin ensin entiseen toimipisteeseen. Ei minulle tullut mieleenkään, että paikka olisi voinut muuttua - ennen kuin vasta matkalla, ja silloin oli jo liian myöhäistä. Joinakin hetkinä toivoo lähteneensä liikenteeseen vaikka edes polkupyörällä. Mutta tulipa lenkkeiltyä saman tien.

Iltapäivä kuluikin sitten syksyisessä väsymyksentunteessa. Olen ihmetellyt pitkään, miksi syysilma väsyttää paljon enemmän kuin vaikkapa kevät- tai talvi-ilma. Tätä voipumuksentunnetta ilmenee ainoastaan pitkien syyskävelyiden jälkeen. Tuntuu siltä, kuin pois hiipivä kesä imisi minusta energiaa joka askeleella. Ja kuitenkin raikkaassa ja viileässä ilmassa on jotakin hyvin voimauttavaa. Ristiriitaista on ulkoilmaelämäkin, aivan kuin riitaa ja ristiä ei olisi muuten tarpeeksi.

Tallensimme eilen digipoksille Puolueet-lyhytelokuvat televisiosta ja katsoimme ne äsken. Kuinka ollakaan, jokaisen puolueen pystyi helposti tunnistamaan elokuvista, joiden laatu tosin vaihteli kuvakohtaisesti. Paras musiikki ja tunnelma oli ensimmäisessä, Omenaporassa, joka tietysti jäi tallentamatta - hoksasimme tallennuskelpoisuuden vasta ensimmäisen jälkeen. Ylipäätään lyhytelokuvat ovat niin harvinaista herkkua, että ne pitäisi aina bongata ohjelmistosta ja pistää talteen. Lyhyissä elokuvissa on monesti enemmän antia kuin pitkissä, johtuisiko sitten jokaisen yksityiskohdan harkitusta tuomisesta ruutuun. Kun aikaa on vähän, tunnelma on luotava nopeasti ja tehokkaasti. Taidot on näytettävä heti tai ei ollenkaan. Ei ole aikaa laahustelulle.

Mieli haluaisi vielä ulos, ja nuhatukkoinen nenä myös, mutta jalat haluaisivat vain lekotella - mieluiten tietysti tyynyn päällä. Ymmärrän koipiani, tämän päivän kävelyt menevät reilusti yli kymmenen kilometrin, mutta kuitenkin... Jos keskittymiskykyä ei ole, paikoilleen jämähtäminen jumiuttaa niskaselän ja nukkuminenkaan ei vielä houkuta, jääkö muuta vaihtoehtoa kuin kiskoa koipensa pihalle? Se selviää tuota pikaa.

Tänään vietämme sydänpäivää

2008-08-22T18:41:00.000+03:00

Tänään on ollut sydämellinen sadepäivä. Olen tavannut monta sydämellistä ihmistä. Viimeisimmät olivat käymässä täällä meillä. On hauskaa saada välillä tuttuja vieraita ja jutella muidenkin kuin talon vakioasukkaiden kanssa. Joskus jutut nimittäin muuttuvat liian yksitoikkoisiksi. Arvaatko sinä tällä kertaa, mitä minä juuri olin sanomassa?

Löysin kaupasta sydämen muotoisen perunan jonakin päivänä tällä viikolla. Tänään oli sopiva päivä keittää se. Varmasti se maistui paremmalta kuin tavalliset, soikion muotoiset perunat. Ehkä lapsillekin pitäisi tarjoilla vain mutaatioperunoita, siamilaiset kaksoset -mallia, niin perunankin kurssi ruokalautasella voisi nousta kummasti. Tai sitten ei. Elämme pitsayhteiskunnassa. Ja sitä me palvelemme.

Sain käydä tänään hienostelulenkillä sateenvarjo kourassa. Yritin odotella sateen taukoamista, ja kun suvanto näytti tulevan, lähdin. Ehdin kävellä kaksi sataa metriä, kunnes alkoi sataa kaatamalla. Minun oli pakko jäädä sateenvarjoineni ensimmäisen puun suojiin ja seisoa tönöttää siinä, kunnes ilma hieman selkeni. Kadut tulvivat ja sukat kastuivat toiseen kertaan samana päivänä. Onneksi housuista ei kuitenkaan lähtenyt väriä niin, että jalat olisivat muuttuneet vihreiksi. Sitä en haluaisi kokeilla.

Kosteus on tuonut siinä määrin syksyisen olon, että tänään oli aika kaivaa tuoksulyhty esille. Sitähän voisi polttaa kesälläkin, mutta hämärissä tunnelmissa valo on paljon aistillisempaa. Liian valoisassa säässä tuikku menee melkein hukkaan. Sateen harmaudessa liekkiä on kiva katsella, vaikkei vielä pimeää olekaan. Pimeä aika on nukkumista varten, vielä. Kohta kaikki aika on pimeää, eikä nukkumisella ja valvomisella ole enää rajoja.

Olen ajatellut etsiä sopivaa energiahoitajaa täältä Jyväskylästä, mutta toiminta on jäänyt ajatuksen tasolle. Ehkä en ole valmis antamaan energiaani kenenkään tuntemattoman käsiteltäväksi. Täytyisi kai kysellä tutuilta, mutta tututkin asuvat nykyään kuka missäkin. Ihmiset ovat liikkuvaisia ja muuttavaisia, ilmankos energiatkin menevät alati sekaisin. Välillä tuntee olevansa tuuliajolla, vaikkei olisikaan.

Rosmariini tuoksuu hyvältä. Puhdistaa ilmaa. Ehkä uni tulee tänä iltana paremmin kuin eilen.

Hei, hyvää iltaa

2008-08-21T18:33:00.000+03:00

Kaupungin vaihdon myötä joutilas elämä on alkanut. Alkakoon myös kirjoittaminen, sillä mikään muu ei etene, ei ulkoisesti eikä sisäisesti. Onneksi ajalla on aina tehtävänsä. Tänään minusta tuntuu, että ajan tehtävä on antaa levätä niin kauan, kunnes aamulla on jälleen miellyttävä herätä. Pitäisi mietiskellä, rakentaa ajatuksista jotakin tuulta kestävää, mutta tänään ei ole päivä sitä varten.

Vielä tuntuu siltä, että Jyväskylässä ei ole minulle mitään. Ei paikkaa, ei aikaa, ei ihmisiä. Olkoonkin osittain omaa syytä, puoli kesää aina matkalla johonkin pois tai taas takaisin. Junassa ei kuitenkaan voi lopulta olla kotonaan. Onneksi syksy ja paikalleen asettuminen lähenevät, hitaasti. Täälläkin on metsiä, soita ja rantoja, joita saa rauhassa kulkea - ainakin siihen aikaan, kun kunnialliset kansalaiset ovat työn touhussa.

Yliopistolla kaikki etenee tuskallisen hitaasti. Ohjaajat ovat poissa tai kiireisiä, en saa käsiini tarvittavia materiaaleja tai tietoja. Lopulta tyydyn unohtamaan kokonaan, että minun piti jotakin tutkia. Kaikkein raskainta on kuitenkin yhteenotto yhteiskunnan ja byrokratian kanssa. Mitä tehdään silloin, kun ei kelpaa työttömäksi, muttei ole opiskelijakaan? Miten saa hankittua papereita, jotka vahingossa on aikanaan unohtanut itselleen pyytää? Ja miten saa rahaa silloin, kun kaikkien mielestä ei ole mitään ansainnut?

Ajatus ahdistaa. Miksei ihmisen anneta rauhassa elellä omassa mökissään ilman tuhotonta paperisotaa ja soittoja aina uudelta ihmiseltä toiselle? Hautaan hyvin hataran toivoni apurahoihin. Kunpa jossakin kuultaisiin tilaukseni pienestä rahoituksesta, jolla pieni jatko-opiskelija pääsisi pälkähästä.

Ei vastausta. Ei vielä. Kärsivällisyyttä. Ei ole.

Kurjia ovat päivät, joina odottaa vain iltaa ja unta. Sellaisia päiviä ei saisi tarvita. Ne muistuttavat, että et ole kuunnellut itseäsi edellisinä päivinä, et kunnioittanut kehosi ja mielesi toiveita hellittää hetkeksi. Kuinka monta kertaa sama laulu on laulettava, jotta sen osaa ajattelemattakin? Vilkkaasta ajatusmaailmasta on ajoittain vain sotkemaan asioita.

Karvaiten ajatukset koskevat silloin, kun ne ottavat vastaan ihmisten kantaman pahuuden. Koko maailman tuskat. (Niin, niitä ei koskaan pitäisi kantaa.)Väkivallanteon viattomat uhrit, sodan jalkoihin jääneet, nälkäiset lapset. Illalla ei pitäisi katsoa televisiota, ei varsinkaan uutisia. Ei koskaan jos haluaa nukkua. Pahuus jää kaivamaan. Olenko minäkin osa sitä, tahtomattani, tietämättäni, tyhmyyttäni? Valintaviidakossa en enää tiedä, palveleeko aamiasmurojen ostaminenkin vääryyttä.

Mikä tänään on hyvin? Se, että istun koneen ääressä kirjoittamassa tähän blogiin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Se, että ulkona paistoi hetken aurinko. Se, että voin pian sulkea silmät ja unohtaa hetkeksi tämän todellisuuden.

Teistä - ja meistä

2008-04-15T17:35:00.000+03:00

Oikeaan suuntaan palaaminen on vapauttavaa, kuin löytäisi omat jälkensä harhailtuaan pitkään metsässä. Tuolla on minun polkuni! Viimeiset kaksi vuotta ovat osoittaneet minulle kaiken sen, mitä en halua. Uiminen vastavirtaan muuttuu pian räpiköinniksi, on takerruttava kiviin, jotka eivät voi liikkua, tai oksiin, jotka vierivät valtoimenaan virran mukana. Täällä on minulle merenranta, joka tulee aina jollakin tavoin olemaan minulle koti, mutta minulla ei ole voimaa heittää yltäni ihmismassojen odotuksia ja vaatimuksia - ei vielä. Eikä minulla ole halua myydä sydäntäni ja sieluani kuukausipalkalla.

Minä olen osa jotakin suurempaa, jonka haluan myös löytää. Siinä etsinnässä ei ole tilaa toisinajattelijoille, jotka yrittävät viedä minua väärille teille. Haluan kohdata kaltaisiani, löytää varmuuteni. Vasta sitten olen vahva unohtamaan vastalauseet ja muut ympäristön häiriötekijät, jotka järkyttävät ajatusmaailmaani. Olen aina ollut riepoteltava, olen edelleen, se on ihmisen osa, mutta haluan muuttaa sen toisenlaiseksi. Harvoin todellinen tieto tulee ympäröivästä - se tulee sieltä, mikä ympäröi ympäröivää. Eikä tämä ole vain uskomiskysymys.

Ehkä tämä on henkinen ero kantakotiini, josta nyt kirjoitan. Olen aina osa tätä taloa, mutta minun osani on muualla. Eksymiselle ja harhailulle on aikansa, en vaihtaisi matkalta mitään pois, sillä se on ollut tie minuksi. Se on ollut henkistä kasvua enemmän kuin fyysistä, se on ollut palaamista ja lähtemistä uudelleen. Mutta tässä iässä olen jo valmis löytämään oman tilani. Rikkinäisestä saa ehjän, jos taitava työntekijä koko sielustaan antautuu luomistyöhön. Niin on minun laitani, minun on korjattava itse itseni - ja tällä kertaa pysyvästi, jottei jokainen pieni puuska voi minua pirstoa.

Olen kyllästynyt ja väsynyt nykypäivään, välillä tähän tietokoneeseenkin, asfalttiteihin, muoviastioihin ja ohi ajaviin autoihin. Paljon lähempänä minua ovat hyttysten tanssit pihalla ja rantakaupungin kevätlokkien huudot ja pieni polku metsän suojassa. Sinne tieni vie.

Eräänä aamuna hän heräsi käärmeenä, mukanaan kaikki ihmisen tieto

2008-04-09T10:40:00.001+03:00

Fenix-lintu syntyy uudelleen tulesta ja tuhkasta, minä sateesta. Ropina kattoa vasten ja kolina ränneissä ovat ystävällisiä ääniä, ja kesken kauppareissun alkaneessa sateessa oli kiva kastua. Varustautuminen esti tosin sateen pääsyn pintaa syvemmälle, mikä näissä kevätsäissä voi olla pelkästään positiivinen asia. Mutta kesäsateessa kastuminen... Sitä kannattaa odottaa koko pitkä talvi.

Olen etsinyt mielenrauhaa venyttelyllä ja tanssilla. Ne eivät pettäneet minua tälläkään kertaa. Mutta kaikkein paras oli kuitenkin elokuva Viisi vuodenaikaa, jonka katsoin eilen iltapäivällä. Ohjaaja on käsitellyt luontoa hellästi mutta karua totuutta unohtamatta - sekä ihmisluontoa että ympäristöä. Jo pelkästään laaksolammen maisemien katselu oli tyynnyttävä kokemus, etenkin syysväreissä. Eheyttävä elokuva, kaikkiaan, ja loistavasti kuvattu.

Elokuvan myötä aloin itsekin kaivata pois tästä modernista rivitaloasunnosta. Kaipaan edelleen mökkiäni luonnon keskellä, lähellä metsän ja veden elämää. Kaupungissa unohtaa liian helposti olevansa osa suunnatonta kokonaisuutta, vieraantuu alkukodistaan, tekee luonnosta vihollisen itselleen, pakenee sadesäitä ja säikkyy oksien risahduksia pimeässä. Ja kuitenkin tasapaino löytyy helpoiten sieltä, missä ihmistä on vähiten - keskeltä korpea, poissa autojen ja talojen ja kiireiden ympäristöstä. Jonakin vuonna minä vielä pakenen saareen, enkä palaa ennen kuin jäät ovat lähteneet ja vuosi on kulkenut kiertonsa.

Vääjäämättä lähenevä muutto on saanut minut vierastamaan maallista omaisuuttani. En haluaisi pakata tätä romumäärää, en haluaisi kuljettaa sitä painolastina mukanani. Suurinta osaa siitä en tarvitse, ne ovat vain kulkeutuneet tänne siksi, että ihminen jossakin hetkessä kuvittelee tarvitsevansa niitä. Mutta todellisuudessa ne ovat sitä samaa maailmastapakoa kuin tämä elämä muutoinkin. Ympäröin itseni tavaroilla, jotta minun ei tarvitsisi nähdä itseäni. Olen joskus naureskellut ajatukselle, että henkinen pakenee maallista, mutta en naureskele enää. Ympäristöllä voi vieraannuttaa itsensä todellisesta maailmasta, siitä mikä on aina ollut ja on vielä sittenkin, kun minua ei enää ole.

Elokuvassa mestari syntyi uudelleen käärmeeksi, jo pian kuolemansa jälkeen. En tiedä, miksi minä synnyn uudelleen, henget eivät ole vielä keskustelleet kanssani asiasta, se ei siis ole vielä ajankohtaista. Mutta olen melko varma siitä, että ennen fyysistä kuolemaa kuitenkin tiedän, mikä minua odottaa. Henget elävät niille, jotka osaavaat niitä kuunnella. Kyky kulkee sukupolvelta toiselle. Ja minä olen henkiparantajien sukua. Odotan vain vielä oman kykyni löytymistä.

Keväthuuto

2008-04-07T12:02:00.000+03:00

Viikonloppuna ehdin murehtia surkeaa terveydentilaani, en viitsinyt huonotuulisuuttani edes kirjoittaa, sillä mitäpä se auttaisi. Tilanne on mikä on, minä olen mikä olen, sairaalloinen taiteilijanalku, mieleltäni ja ruumiiltani herkkä, maailman poljettava. Ja maailma polkee, auttamatta niitä, jotka väsyvät taisteluun.

Aurinkoiset päivät ovat muuttuneet harmaiksi, mutta tunnit kuluvat kaipaamatta valoa. Lumet vähenevät, maa on kellanruskea ja puissa oksat odottavat kesää. On aika herätä talviunilta, mutta minä suljen silmät ja painaudun peiton alle. Siellä aika kulkee niin kuin tahdon, kesän aurinkoon ja vapauteen, päiviin joista väsymys on tiessään. Silloin jaksaisin ja haluaisin nousta, kömpisin ulos vilttilinnastani kuin perhonen kotelostaan ja lähtisin lentoon, vain päivän mittaiseen, mutta lentoon.

Niin, luonto on herännyt, mutta minä nukun syvää unta, enkä tahdo herätä. Rusakot juoksevat toisiaan jahdaten, niin että takapihojen pensaat ropisevat ja töminä käy. Linnut piiloutuvat oksille virittämään kevätlaulujaan. Ja ilmassa tuoksuvat sula maa ja mädät lehdet. Lapset ovat jättäneet pipot ja käsineet kotiin vastoin äidin kehoitusta, joutsenet huutavat salmilla ja koko maailma on täynnä elämän alkua. Vain minut on unohdettu herättää elämän alkuun, jota katselen panssarilasien läpi. Ja kaipaan.

Minulle tämä on kuollut kevät, niin kuin minäkin olen itselleni elävä kuollut.

2008-04-02T12:07:00.000+03:00

Aprillipäivä tuli, oli ja meni hyvin kuumeisissa merkeissä, ilman ainuttakaan typerää pilaa. Tosin luulin aluksi, että ulkoministerin vaihtuminen oli aprillipila - sitten herättelin aivojani sen verran, ettei Hesarin verkkosivujen pääuutinen voi olla pilaa. Kummallinen sotku koko ministeriasia. En tosin alkuaankaan ollut riemastunut Kanervan valinnasta tuohon tehtävään, eli sen puoleen tekijä saa kyllä vaihtua, mutta syy on tällä kertaa kyseenalainen. Koko jupakka on ollut naurettava, todellakin. Mutta saavatpa ruotsalaiset lisää aiheita suomalaisvitseihin!

Kävin eilen hyvin mukavalla yksityisen lääkärikeskuksen setä tohtorilla, jonka kanssa keskustelimme muun muassa hengellisyydestä, spiritus fortiksesta (tai miten sitä nyt pitäisikään taivuttaa), psyko-fyysis-sosiaalisesta kokonaisuudesta ja järjen, mielen, tunteen ja kehon hierarkiasta. Harvoinpa pääsee lääkärin kanssa puhelemaan mitään asiallista, tätä voidaan pitää harvinaisena poikkeuksena, filosofisluonteista nykyajan Väinämöistä - sillä Väinämöiseltä hän näytti partoineen kaikkineen. Harmi vain, ettei mitään ratkaisua tilaani löytynyt. Pari päivää vielä odotellaan, katsellaan ja ihmetellään. Ja nukutaan.

Tänään kuume ei ole niin korkea, pystyn kirjoittamaankin. Olo on siitä huolimatta surkeanpuoleinen, koska pää on hyvin tukkoinen ja kipeä. Vaakatasoisen aamupäivän jälkeen uskallan koneelle hetkeksi, sitten taas takaisin lepoasentoon, sillä en aio jättää terapiaa tältä päivältä väliin. Olen sen tarpeessa, vaikka luulisi, ettei sairaana kykene muistamaan ongelmiaankaan. Mutta silloin ne vasta muistaakin, kun valvoo keskellä yötä ja tuskastelee, kun pää on sekaisin eikä ajatus kulje mihinkään. Tänään heräsin aamulla hirveään painajaiseen, jota en viitsi edes tähän kirjoittaa. Unessa oli niin vahva ja paha voima, että se piti itkeä pois ennen nousemista.

Ei ole enempää kirjoitettavaa. Nalle ja Moppe on ihanan kiinnostava kirja, luen sen vauhdilla jahka tokenen. Kunpa osaisi käyttää sanaa edeltäjiensä tavoin!

Kuumassa Kiinassa

2008-03-31T18:57:00.000+03:00

Tietenkin, kun nyt olen kokonaisvaltaisesti lukossa, kaikki ajatukset karkasivat siinä vaiheessa, kun istahdin kirjoittamaan. Palataan asiaan myöhemmissä jaksoissa, voisi tietysti todeta, mutta siihen mennessä harvapäinen on unohtanut asiansa jo monta kertaa.

Viime päivien teema on ollut Kiina.

Kaikki alkoi elokuvasta Viimeinen keisari, siis siitä Oscar-rohmusta. Historiasta kiinnostuneena katselin elokuvan kiinnostuksella, vaikka kuume nousi samaa tahtia kuin elokuva kulki kohti loppua. Eivätkä Oscarit aivan syyttä suotta elokuvalle ole tulleet, ei siinä mitään, mutta olisiko yhdeksän plakintoa sentään liioittelua... Joka tapauksessa elokuva oli sulava ja keisarin ympärille kiertynyt kerronta onnistunutta. Olisi vain mielenkiintoista nähdä ohjaajan versio, sillä tuo kansalle näytetty oli monta kymmentä minuuttia typistetty, kuten yleensä. Yhtiöt taitavat pelätä pitkiä elokuvia - vai katsojatko niitä pakenevat?

Sunnuntaina teemalla oli hyvä jatkaa, sillä televisiosta tuli pitkä Discovery-dokumentti Kiinasta. Katselin sitä pitkälle, mutta en aivan loppuun, koska silmät eivät pysyneet auki. Pääsinpä taas kerran kauhistelemaan kiinalaista voimistelukoulua, jonne lapset laitetaan 2-4-vuotiaina, jotta heistä tulisi olympiavoittajia. Ja siellä lapset sitten voimistelevat, tunnista toiseen, vaikka harjoittelu on rankempaa kuin mitä lapsen kasvava keho voi kestää. Se jos mikä on epäinhimillistä. Ei ole oikein, että lapsi ei saa eläessään nähdä mitään muuta kuin voimistelulaitoksen ja kilpakenttiä, vanhempiakin saa tavata vain muutamilla lomilla. Miten kummalliseksi lasten käsitys maailmasta mahtaakaan muodostua...

Illan kruunasi sitten toinen kiinalainen elokuva, Kotimatka, joka tragikoomisuudestaan huolimatta oli koskettavakin. Kaikkiaan elokuva oli kyllä varsin hieno. Jos pääidea on mies, joka kantaa kuollutta työtoveriaan satoja tai tuhansia kilometrejä viedäkseen tämän kotikylään haudattavaksi, voi jo odottaa paljon. Kun kuvaus oli vielä onnistunutta maisemia ja henkilökuvia myöten, oli elokuva nautittava kokemus. En ehkä olisi lopettanut tarinaa vielä siihen, mihin ohjaaja sen jätti, sillä jotkin asiat jäivät auki. Emme koskaan pääseet näkemään kuolleen perhettä, emmekä tiedä, löysikö urhea ruumiinkantaja takaisin tapaamansa naisen luokse - vai liekö edes halunnut löytää takaisin. Ymmärrän kyllä tyhjien kohtien tehokkuuden, sillä juuri ne saavat katsojan miettimään elokuvaa vielä jälkeenpäin, jos mitään muuta syytä siihen ei olisikaan.

Joka tapauksessa olen kohdannut Kiinan, omalla sohvalla koiraviltin alla maatessani ja hyvin kuumissa merkeissä. Suosittelen teemaviikonloppuja kaikille sairauden kaatamille.

Eikä mitään uutta

2008-03-31T18:27:00.000+03:00

Viimeviikkoinen arvioni huterasta terveydentilasta osui kohdalleen: lauantai-iltaan mennessä kuume oli jo korkealla. Viikonloppu kului siis tehokkaasti viltin alla sohvalla. Olisin ehkä vaihtelun vuoksi halunnut viettää vapaa-aikani muulla tavoin. Kuumeilu jatkuu yhä, tosin ei yhtä pahana, mutta normaalielämän aloittamisesta ei ole tietoa. Sitä paitsi, vastustuskyvyn ollessa tätä luokkaa, koulusta saa hyvin nopeasti taas seuraavan taudin mukaansa.

Selvisin kuitenkin tänään pystyttämään valokuvanäyttelyni kirjastolle. Onneksi mukana oli ahkeria apujoukkoja, jotka hoitivat suurimman osan työstä. Minä toimin lähinnä opastajana ja suoruuden arvioijana, kun miehet virittelivät isoja kuvia koullujen ja naulojen avulla roikkumaan. Aikaa kului kolmisen tuntia, mutta se oli vaivan arvoista. Kokonaisuudesta tuli jopa minun mielestäni melko hyvä. Nyt vain toivon, että ihmiset kävisivät vielä katsomassa sitä. Muutenhan koko näyttelyn ajatus menee hukkaan.

Olen iloinen siitä, että jaksan tänään jo kirjoittaa ja ajatella jotakin köhimisen lomassa. Olen taas miettinyt, ottaako työ-, muutto- ja opintostressi niin koville, että elimistöni pistää hanttiin kaikin tavoin. Kunpa se ymmärtäisi, että tämä sairastaminen vain pahentaa asiaa! Sillä mikään ei ruoki masentumista yhtä hyvin kuin sairaana oleminen - ainakaan tällaiselle ihmiselle kuin minä. Suurimmat ilon hetket löydän kuitenkin näiden seinien ulkopuolelta luonnosta, auringosta, tuulesta ja raittiista ilmasta. Sen jälkeen elokuva- ja musiikkielämykset maistuvat kotonakin. Tällainen päivästä toiseen kotona nyhvääminen ja väsymyksen kanssa painiminen ei vain sovi minulle, ei ollenkaan. Tila, jossa ei jaksa edes innostua, on minulle kovin vieras.

Olen huomannut, että saan elinvoimani omasta innostuksestani, jota levitän ympäristööni. Minulla ei ole ympärillä kovinkaan paljon ihmisiä, jotka saisivat omalla touhullaan minut muuttamaan mielentilaani. Ja ehkä se onkin niin, että omista kuopistaan on jokaisen noustava itse. Nyt tarvitsisin aikaa parantaa taudit ja mielentilat, mutta suren jo sitä, että keskiviikon jälkeen on kuitenkin palattava töihin ja vain toivottava, että tauti menee ohi siitä huolimatta. Toivoisin, että voisin vain pysyä tässä hetkessä ja olla miettimättä tulevia, mutta sekin tuntuu olevan juuri nyt hankalaa. Kuumeiset ajatukset tuntuvat kulkevan jatkuvasti aivan väärään suuntaan.

Lauantaina meinasin lähteä käymään kaupungilla, mutta sen sijaan löysin itseni suremasta vaatekomeron lattialta. Sellaista ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Säikähdin vähän itsekin. Pitäisikö tässä nyt tosissaan miettiä, missä ollaan menossa?

Päivän keskellä

2008-03-28T12:07:00.000+02:00

Olen ottanut oikeudekseni lintsata ruokailusta ja pitkän välitunnin juoruista: vietän ajan itsekseni kammarissani. Ei melua, vain omavalintaista (siis hyvää) musiikkia, jotain omaa naposteltavaa eikä ainoatakaan valittavaa kollegaa hönkimässä niskaan. Mikä autuus! Olen päättänyt poiketa ruokalassa vain silloin, kun se on välttämätöntä: valvontapäivinä tai silloin, kun eväät uupuvat. Sen sijaan vietän ihanaa laatuaikaa omassa ihanassa seurassani. Kuunneltuani parhaimpien ajatuksenjuoksua yleisissä tiloissa olen alkanut arvostaa omaa maailmaani - joka yleensä on varsin kaukana turhanpäiväisistä juoruista tai ostoksista tai toisten mitätöinnistä.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että kolme kuuden herätystä peräkkäin on maksimi. Sen jälkeen ihmisen pitää saada nukkua vähintään seitsemään (mieluiten tietysti puoli yhdeksään). Eilisaamu alkoi jo hyytyä, tänä aamuna olisin voinut käpertyä bussin penkkiin nukkumaan koko päiväksi - auto kun sopivasti ajelee edestakaisin samoja reittejä koko päivän. Olen alkanut kärsiä kummallisesta ja varsin rasittavasta huonovointisuudesta aamuisin. Pistää epäilyttämään räkätautini tilannetta. Jos tulen uudelleen kipeäksi, räjähdän. Toivottavasti joku on sitten lähellä korjaamassa kappaleet.

Terapiatäti kysyi toissapäivänä, enkö jo olisi valmis näkemään naiseutta tai ämmettymistä myönteisenä asiana, mahdollisuutena. Emme puhuneet nyt pelkästään henkisyydestä, pikemminkin muodosta ja ulkonäöstä. Elämän tosiasiahan on, että tytöt pyöristyvät ja pehmenevät naisiksi - ainakin jos kehitys kulkee normaalia rataa. Mutta minun on tavattoman vaikea hyväksyä vatsaa, käsivarsia tai takapuolta osiksi itseäni, elleivät ne ole pienet - pienemmät kuin nytkin. Minua surettaa, jos housut jäävät liian pieniksi tai jos joudun luopumaan jostakin paidastani. Kaiken lisäksi haluaisin olla pieni, söpö ja huolehdittava, en mikään aikuinen, pelottava kolmekymppisenalku tai mitään muutakaan. Surullista mutta totta.

Tällaisia asioita ei ehkä pitäisi miettiä työpäivän keskellä, mutta minkäs ihminen itselleen mahtaa. En voi olla ajattelematta, ja jos vaihtoehtona on ajatella jotakin kouluun liittyvää tai jotakin minun elämääni liittyvää, valitsen hetimiten jälkimmäisen vaihtoehdon. Muutenkin tarvitsisin lisää aikaa itselleni. Jos sitä ei muuten löydy, varastan sen päivien keskeltä. Olen päättänyt, että työpäivilläkin voi olla jotain annettavaa minulle. Useinhan päivät menevät siten, että minä annan itsestäni muille: hauskuutan, opetan, korjaan ja opastan, olen ystävällinen, kuuntelen valitukset, huolet ja ongelmat ja otan vastaan kiukuttelut. Onneksi lasten onnistumiset sentään piristävät päiviä. Monesta huomaa, että työskentely kannattaa, vaikka välillä tuntuukin toivottomalta.

Naureskelin äsken blogini ulkoasua. Se on tällä kannettavalla varsin erinäköinen kuin kotikoneella. Kuvista tulee leveämpiä ja litteitä, vääristyneitä. Ehkä se näyttääkin suurimmalle osalle ihmisistä tältä, eikä siltä kuin minä olen tottunut näkemään. Sinänsä hassua: informaatiohan on aina sama, oli kone mikä tahansa. Se on kuin kirjan lukemista. Kaikki näkevät saman tekstin, mutta tulkitsevat sen eri tavoin. Joka asiassa on aina monta vaihtoehtoa, siksipä elämä onkin niin mielenkiintoista ja kummallista.

Havaintoja

2008-03-23T19:32:00.004+02:00

Olen taas tänään ollut huonovointinen, mutta sain iltapäivästä itseni ulos. Kannatti: pääsin rapsuttelemaan kolmea koiraa ja tein joukon havaintoja, jotka on hyvä tallentaa.

Pihalehmä on talvehtinut sujuvasti ulkona, sillä lumi on ollut harvinaista seuraa tänä talvena. Mutta viime yönä lehmä sai kauniin koristuksen kuonolleen. Somaa, eikö? Myös perhonen on lennellyt pihanurmella koko vuoden, mutta totuuden nimissä se olisi pitänyt kiskoa pois aikapäiviä sitten. Metalliosat eivät pidä säiden vaihtelusta.

En ollut talvisen päivän ainoa ulkoilija. Pihalla lapsi huusi innosta pomppien: "Me mennään pulkkamäkeen." Toinen vilkutteli yrittäessään laskea pyllymäkeä pihapengerryksellä. Mutta hauskin tapaus oli ehdottomasti tuulipukupariskunta, joka kulki samaan tahtiin vaappuen. Siis todella vaappuen, puolelta toiselle, mies vähintään 20 astetta suuntaansa. Sitä oli varsin huvittavaa katsella.

Huomasin myös, että meilläpäin pääsiäisnoidat taitavat nauttia varsin erikoista vauhtilientä. Eikös noidilla yleensä ole kahvipannu? Tällä taisi olla vahvempia eväitä vaikka muille jakaa, sillä metrin päässä lojui tölkin koti, pahvinen olutlaatikko.
Nämä muuten ovat niitä moderneja talventörröttäjiä, joita ei 80-90-lukujen koulukirjoissa muistettu esitellä.

Hyvää pääsiäistä!

2008-03-23T11:40:00.000+02:00

Ulkona näyttää joululta. Talvi on tullut, taas kerran, vain kadotakseen uudelleen. Eilisillasta asti lunta on satanut tasaiseen tahtiin. Nyt kaikki on peittynyt valkoiseen. On vaikea uskoa, että niin todella on käynyt, kaikkien näiden aurinkoisten ja kevääntuoksuisten päivien jälkeen. Tätä olisin kaivannut kolme kuukautta sitten.

Nyt naapurin kissa on tallonut tassunkuvat läpi takapihan, pääsiäisen kunniaksi, ja lumitöiden tekemistä on syytä harkita.

Meillä idän ja lännen pääsiäistavat yhdistyivät. Kukko muni hattuun ja joku kummallinen noita-akka jätteli viestejä ympäri taloa. Lopulta noidan jättämät munat löytyivät saappaasta ja hatun alta. Minäkin innostuin syömään suklaata - ei todellakaan ollut ympäristöystävällinen teko. Laktoosi-intolerantikoille pääsiäinen ei suklaan osalta oikein sovi.

Eilen kävimme tuulettumassa paikallisessa kantakuppilassa lapsuudenystäväni kanssa. Ulos lähteminen oli tosiaan paikallaan, sillä se virkisti kummasti. Pelailimme Trvial Pursuitia ja puhuimme henkeviä, minä tosin vain teen voimin. Maailma ei parantunut, mutta mieli kohentui. Tällaista pitäisi tehdä enemmän, jos vain jaksaisi ja ehtisi. Lähden aivan liian harvoin mihinkään, näen ihmisiä aivan liian harvoin. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki ne, joita haluaisin tavata, ovat jossakin muualla. Pikkukaupungissa hengenheimolaiset ovat niin vähissä, isossa kaupungissa ne taas katoavat väkijoukkoon.

Ikäväkseni täytyy myöntää, että vanhojen tovereiden kanssa jutteleminen on vähän niin ja näin. Minulla ei ole mitään ymmärrettävää sanottavaa koulun keittäjille, kampaajille tai sairaanhoitajille. Minusta tuntuu, että emme elä samassa maailmassa. Jos nämä vanhat tuttavat olisivat kuulleet meidän kolmen keskusteluja eilen, he olisivat juosseet kilvan karkuun tai nukahtaneet pöytään. Eikä kyse ole nyt koulutustasosta vaan elämänkokemuksesta ja maailman tutkimisesta. Onhan bändimmekin mielenkiintoinen kokoonpano eläkeläisestä ja insinööristä opettajiin, ja siltikin tulemme juttuun.

Kaksi päivää pyhää, sitten takaisin työhön. Kylki ei ole vieläkään parantunut, se estää yskimisen, joka väkisinkin meinaa jatkua. Kylki myös estää lähestulkoon kaiken muun touhuamisen, ja saa minut lopen kyllästyneeksi. Laulaminen ei vielä onnistu, kiitos useamman puolikuntoisen kohdan, ja se jos mikä on harmittava seikka. Olosuhteisiin nähden kaikki on siis hyvin, sillä en ole kiukkuinen, masentunut tai mitään muutakaan ikävää. Olen olotilani melkein hyväksynyt.

Vaikeampaa on hyväksyä kiire ja touhu, joka väistämättä on edessä viikon kuluttua. Valokuvanäyttelyn pystytys, harjoitukset, esiintyminen, matkoja toisiin kaupunkeihin... Ja siinä sivussa jotakin töitä, vai miten se nyt menikään. Onneksi kaksi kuukautta on häviävän lyhyt aika ihmisen elämässä. Niin häviävä, että sen unohtaa nopeasti. Lopulta päivät, kuukaudet ja vuodet menevät sekaisin, ja kaikki on ollut vain kivaa, ihanaa ja upeaa, muistojen kultaamaa mössöä.

Alttari

2008-03-20T21:03:00.000+02:00

Pitkäperjantain kunniaksi.

Eräänä aamuna

2008-03-20T09:44:00.002+02:00

- Huomenta. Kuinka päiväsi on alkanut.
- Kiitos kysymästä. Olen tässä nauttinut lääkkeitä ja huomannut, että ulkona melkein paistaa aurinko.
- Voisithan mennä ulos.
- Täällä liikkuu minun sijastani vain räkä. Sitä paitsi odotan, milloin aamulääkitys iskee minut sängyn pohjalle.
- Vai niin.
- Luin Nyt-liitteestä juttua Mari Kiviniemestä ja Sari Sarkomaasta, jotka eivät suostuneet kansanedustajien tapaan saunomaan, eivätkä myöntäneet edes olevansa vallanhaluisia. Jos minä olisin kansanedustaja, olisin takuulla vallanhimoinen.
- Sen minä kyllä uskon.
- Miksi kaikki aina uskovat minusta kaiken?
- Se kuuluu persoonallisuuteesi. Sinusta ei koskaan tiedä.
- Hmh. Ehkä niin. Mutta ei sitä tarvitse mainostaa. Osaan kertoa sen itsekin, tavalla tai toisella.
- Sen minä kyllä uskon.
- Lopeta jo.
- Voin lähteä poiskin, jos seura ei kelpaa.
- Älä nyt viitsi. Tämä on oikein mukavaa vaihtelua. Niin kauan kuin jaksan olla pystyssä siis.
- Älä sitten valita. Oletko nähnyt hyviä elokuvia viime aikoina?
- Tottahan toki, paljonkin. Ensimmäisenä tietysti pitää mainita Uralin perhonen, se Lillqvistin kohuttu tarina Mannerheimista. Se oli loistava.
- Eikä yhtään mauton?
- Ei tietenkään. Taiteen tehtävä ei ole olla sovittelevaa. Konservatiiviset saavat rauhassa vetää herneitä nenäänsä, mutta kuva oli surrealismissaan erittäin hieno, pikantteine yksityiskohtineen. Erityisesti Kuolema-hahmo oli mainio, vaikka toki Mannerheimin puuhevosperässäkin oli puolensa. Sinunkin pitäisi katsoa se, niin tietäisit, mistä puhun.
- Ei minulla ole aikaa joutavuuksiin. Ihmisen on tehtävä työtä, oltava hyödyksi yhteiskunnalle, kannettava kortensa kekoon. Etkö ole lukenut Pukke Punamuurahaisen seikkailuja?
- Valitettavasti olen, enkä pidä valistuskirjoista silloin, kun asiasisältö on väärä. Sitä paitsi minä puhuin elokuvista enkä kirjoista.
- Niin niin, mutta puhuit ensin taiteesta, ja kirjatkin ovat taidetta.
- Viaton Amsterdam, syntinen Amsterdam, ...
- Pystytkö muka jo laulamaan?
- En, mutta aina voi yrittää viedä aiheen muualle. Oletko nähnyt True Romancen?
- Ei sinun pitänyt olla minun asioistani kiinnostunut.
- En minä olekaan, yritin vain viedä keskustelua eteenpäin.
- Jaa.
- Minä en oikein tiedä, pidinkö elokuvasta vai en. Se oli tyylillisesti epäselvä, sitä paitsi pelkäsin koko ajan aivan liikaa, että pääpari kuolee. Ja he olivat tyhmiä, niin järkyttävän tyhmiä, väkivaltaisia, onnettomia,...
- Niin olet sinäkin.
- Siis mitä?
- Tyhmä.
- Sillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Siis oli elokuva toisaalta hyväkin, varsinkin takapiru Elvis. Jos vain pystyisi siirtymään itsensä ulkopuolelle, pystyisi olemaan elämättä mukana... Niin kuin Brad Pitt.
- Siis mitä?
- Niin, Pitt oli elokuvassa hippi, joka yritti kai päästä näyttelijäksi, mutta enimmäkseen vain poltteli pilveä kimppakämpässä.
- Vai niin. Mistä asti sinä olet polttanut pilveä?
- EN MINÄ PUHUNUT ITSESTÄNI, vaan Brad Pittistä.
- Sinä puhut itsestäsi silloinkin, kun olet puhuvinasi muista.
- Enkä puhu, en ainakaan nyt. En ole ikänäni polttanut pilveä. Ehkä olisi pitänyt, vain kokeilemisen vuoksi.
- Niinpä niin, olet juuri tuollainen.
- Mitä sitten? Ei se ole sinun ongelmasi vaan minun.
- Niinhän sinä kuvittelet.
- Mutta oli vielä yksi elokuva, josta haluan kertoa.
- Entä jos minä en halua kuunnella?
- Sinun tehtäväsi on kuunnella.
- Tehtävät voidaan aina määritellä uudelleen, niin kuin hyvin tiedät. Olet itsekin vaihtanut osaasi, jo liiankin monta kertaa. Etkä ilmeisesti aio vieläkään lopettaa.
- No ainakaan en vielä kulje ympäri slummialuetta ja hoe mennessäni dodéska-den.
- Häh?
- Niin teki eräs hieman yksinkertainen nuori mies Köyhän pikajunassa. Dodéska-den on elokuvan nimi japaniksi, ja mies hoki sitä siksi, että se kuulosti raitiovaunun kolinalta.
- No, piditkö tästä elokuvasta?
- Pidin, oikein paljon. Taloa kuvitteleva mies oli niin onneton, niin avuton, ja pikkupoika suloinen. Koko slummin tilanne kiertyi mielestäni näiden kahden ympärille: pienet pitävät huolta suurista, ja kaikki haaveilevat jostakin paremmasta, mutta eivät tiedä mitä tehdä parempaa saavuttaakseen.
- Synkkää.
- Niin elämä joskus on. Asiat eivät aina mene niin kuin ihminen toivoisi. Ja joku kaatuu, jotta toinen voi nousta.
- Sinun pitäisi muuttaa elämänfilosofiaasi. Sinun pitäisi muuttaa itseäsi. Etkö nöe, sinusta tulee kyynikko, synkistelijä, katkeroitunut, epät...
- Sinä et tiedä, mitä minusta tulee! Et edes tunne minua, et tiedä, mitä todella ajattelen! Mitä todella ajattelen... Sitä ei tiedä kukaan. Te kaikki, sinäkin, kuulette vain sen, mitä haluan sanoa.
- Niin.
- Mistä tiedät, että se olen minä?

Lohdutuksesta lohdutukseen kulkee ajatuksen tie

2008-03-19T13:04:00.000+02:00

Jokaisena päivänä voi saada opetuksen. Leikin eilen terveempää kuin olinkaan, koska en jaksanut enää sairastaa ja nököttää sisällä. Yöllä heräilin kipuihin eri puolilla kroppaa, tämän päivän olen maannut sängyssä ja sohvalla. Ja koskee, tuskaisen paljon. En tiedä, kumpi on pahempi, tauti vai antibiootit, mutta elämä minusta on toistaiseksi kadonnut.

Lohduttaakseni itseäni katselin Kaunottaren ja Hirviön. Se on ollut yksi suosikkipiirrettyistäni siitä asti, kun sain sen noin 15 vuotta sitten. Pienenä toivoin, että olisin yhtä kaunis kuin Belle, ja mikä vielä tärkeämpää, että laulaisin yhtä kauniisti kuin Mervi Hiltunen (joka ilmeisesti) laulaa Bellen osuudet. Romantikkona vedän ainakin vertoja elokuvan kaunottarelle, sillä en ole vieläkään päässyt eroon tavastani kadota mielikuvitusmaailmoihin ja -tapahtumiin. Ehkä sillä tavoin saan jännitystä elämääni, joka muuten tuntuu toisinaan liian arkipäiväiseltä. Toinen vaihtoehto on sitten keksiä kaikenlaista kujeilua, mutta tällaisina päivinä sellaiseen ei ole energiaa.

Tällaiset päivät ovat siinäkin mielessä kurjia, että kaikki keskeneräiset projektit jäävät lojumaan. Suurin osa niistä on toki taiteellisesti painottuneita, joten niiden ainoa aikaraja on minun elämäni, mutta niiden ohella myös asiallliset työt uhkaavat kaatua niskaan. Siitä syntyy väistämättä pientä jännitystä ja ahdistusta, sillä realistinen pelko nousee pintaan: Entä jos nyt rästiin jäävät asiat vievät minulta kaiken vapaa-ajan sitten, kun olen parantunut? Olen yhä täysin vakuuttunut siitä, että rentouttavan ja eheyttävän ajan vähäisyys saa minut sairastamaan - ja tämän viikon jälkeen minulla ei ole pienintäkään halua olla sairaana enää päiväkään.

Ensimmäisenä lattialla odottavat kuudennen luokan englannin kokeet, joita olen tarkistanut yhden kerrallaan jo viikon ajan. Dead line on kuitenkin tänä iltana, jotta työkuntoiset voivat palauttaa kokeet oppilaille ennen lomaa. Lupasin ne lapsille jo maanantaiksi, mutta enpä kyennyt päänsäryltäni niitä mitenkään korjaamaan. Myös ala-asteen lukutestit odottavat pinossa lattialla, ja niitä tulee lisää heti, kun pääsen (vai joudun?) taas töihin. Lisäksi ohjaaja-professorini yliopistolta on vaatimassa minulta ensimmäistä artikkeliani, luonnollisesti in English, please. Sen pitää olla täysin valmiina toukokuun lopussa, siis lähetyskunnossa julkaisuun. Nyt olisi siis hiki hatussa väännettävä ideoita ja luotava runkoa artikkeliin - mutta en vain jaksa. Haluaisin kovasti itsekin saada julkaisun aikaan, sillä se on yksi vahva tapa hankkia itselle rahoitusta tutkimukseen, mutta pelkään kovasti työn olevan liian iso pala purtavaksi. Jos en olisi palkkatyössä, tilanne olisi aivan toinen. Mutta tutkimuksen tekeminen työpäivän päälle... Onkohan minusta siihen?

En vieläkään näemmä osaa kieltäytyä silloin, kun minulle ei sovi. Tietysti ajattelin eilen, että tautini on taittumassa ja että kykenen loppuviikon työstämään artikkelia. Mutta ei olisi pitänyt ajatella. Minulla on paha tapa luulla itsestäni liikoja, aina ja joka asiassa. Toisaalta minulla on myös paha tapa ajatella itsestäni huonoa. Olen yhtä epävarma kuin aina ennenkin, se vain ei enää näy niin usein ulospäin. Taistelutahto ja ylpeys peittävät sen alleen. Mutta takana on edelleen se pieni tyttö, joka nykii kaveria hihasta ja kysyy, kelpaanko nyt varmasti. En vain kaipaa enää hyväksyntää kuin harvoilta ja valituilta ihmisiltä. Muut saavat ajatella mitä lystäävät. Siksi olenkin niin usein kapinallinen ja vastarannan kiiski ja teen asiat omalla tavallani. Mikään ei ärsytä massoja enemmän kuin niiden toiminnan kyseenalaistaminen.

Tästä tuli taas kummallinen itseterapiakirjoitus, vaikka olen vakaasti väittämässä itselleni, etten enää tarvitse sellaista. Ilmeisesti tarvitsen, ja jotkut asiat eivät muutu koskaan. Yksi niistä asioista on ihminen, joka pysyy erehtyväisenä ja epäröivänä, kenties läpi elämänsä. Ehkä vielä mummona seison eteisessä, enkä osaa päättää, laitanko jalkaani mustat vai punaiset kumisaappaat. Tai mietin, olenko nyt löytänyt paikkani mummoseurassa tai mahtaako naapurin mummo pitää minusta edes hiukan. Siis sikäli, jos siihen mennessä löydän ylipäätään ikäisiäni naisihmisiä, joiden kanssa tulen toimeen.

Ehkä vielä silloinkin paras ystäväni on lähimetsä, jossa voin loikkia kuin menninkäinen. Metsän kanssa meillä on hyvä suhde, sillä molemmat arvostamme toisiamme. Keskustelukin sujuu, sillä tarvitsee vain kuunnella.

2008-03-17T16:18:00.000+02:00

On kivaa jättää elokuvan valikko tunnusmusiikkeineen soimaan loputtomasti - ainakin jos kyseessä on Naisia hermoromahduksen partaalla. En enää muista, mitä kappaleessa lauletaan (suomennos haihtui päästä ja espanjaa en ymmärrä), olisikohan ollut jotakin kaipuusta ja rakkaudesta (yllätys), mutta joka tapauksessa Pepa viskaa juuri kyseisen sävellyksen sisältävän kiekon ex-rakastajansa nykyisen rakastajattaren takaraivoon. Tuollaiset elokuvat jättävät villin sekavan olon, aivan kuin koko maailma olisi tragikoomista farssia. Ja ehkä se onkin.

(Taidan mennä keittämään puolisolle makaronia. Hän osaisi toki tehdä sen itsekin, mutta vietettyäni täällä päivän loikoillen sillä aikaa kun toinen sietää murrosikäisten tenavien oikkuja, on aika yrittää esittää huolehtivaa ja vastuuntuntoista aviopuolisoa. Totuuden nimissä on silti lisättävä, että pesin sentään koneellisen pyykkiä aamupäivällä. Mutta jatkan sitten, kun hän syö. Toivottavasti Blogger ei ehdi tiltata sillä välin.)

Ei ehtinyt. Mutta yksi väittää, että toisen värishampoolla pesty tukka haisee jollekin määrittelemättömälle ruualle ja toinen valittaa, ettei voi roikkua kipeän kyljen takia. Hullua täällä myllyssä, herra mylläri. Eikä edes hiiriä. Vain räjähtäneitä pikkuelukoita mikroaaltouunin seinillä. Ja sitten se salaattietana, jota ei mitenkään voi heittää biojäteastiaan.

Ei, tästä ei pidä huolestua. Hän on vain tavallista sairaampi tänään tai muuten vain kummallisella päällä. Ehkä se johtuu siitä, ettei maisema ole vaihtunut moneen päivään, vastoin kaikkia odotuksia, sillä yleensähän maisemilla on tapana lähteä kävelemään, niin kuin kaikki tietävät. Tai sitten se johtuu kummallisista äänistä, jotka tulevat seinien ulkopuolelta, kun naapuri kävelee ja kolisee, käynnistää pihalla moottorin ja läimäyttää oven kiinni. Musiikista ei saa selvää, mutta basso on.

Ei saa selvää unistakaan, joissa joku lähtee jotta toinen voi tulla ja joissa vieraat ovat muuttuneet ystäviksi, joita ei ole. Aamulla ei kuitenkaan viitsisi herätä, kyllä unet sentään ovat viihdyttäviä! Elokuvat on keksitty, jotta ihmiset voisivat luulla näkevänsä unta päivälläkin. Sillä elokuvissa voi lentää, eikä tarvitse edes pudota sängyltä. Kuinka kätevää, sanoi hän ja raapi päätään.

Ei, täällä on sittenkin aika ikävystyttävää, eikä edes juuri mitään kuvattavaa, koska kattolamput ovat hajonneet ja on liian hämärää. Salamavalot ovat kammottavampia kuin valot muutoin, paitsi ehkä pimeässä silmät sokaisevat valot ovat vielä vähän pahempia. Hammaslääkärin valo on sekin ikävä, en pidä televisiovaloistakaan, mutta kynttilänvalo sopii hyvin, se vain tulee palovakuutukselle ja hengelle kalliiksi. Tai sitten öljylamppu, onkohan se epäekologisempi kuin sähkövalo? On syntiä saastuttaa luontoa, sanoi melkein paavi, mutta en minä ole ennen paaviakaan kuunnellut. Sehän on vääräuskoinen, melkein. Osaakohan se edes puhua Jumalan kanssa vai pitääkö se vain puheita?

Ei tästä päivästä tule mitään muuta kuin yksi kummallinen päivä, jona kirjoitettiin hieman liian paljon hieman liian lyhyessä ajassa ja jona ulkona kulki vain punatakkinen täti ilman koiraa. Ei kai siinä muuten olisi mitään kummallista paitsi vähän outoa.

ja vajaa ymmärrys taluttaa uuteen yöhön

2008-03-16T19:53:00.000+02:00

Iltaväsy ei hellitä, eikä lämpökään, joten voin hyvällä omatunnolla painella huomenna valittamaan lääkärille. Alkaa vain kyllästyttää se, ettei mitään jaksa tehdä kymmentä minuuttia kauempaa. Ulkonakin paistoi tänään aurinko, olisi ollut mahtava lenkkeilysää, mutta ulkoilun sijaan makasin auringossa ikkunan läpi, makuuhuoneessa sängyllä. Siitä näkyi ihanan sinistä taivasta. Ja sitten tietysti pilvet, jotka valuivat hiljaa lännestä auringon eteen.

Katsoimme äsken Polanskin Pianistin. Viikonlopun teema on selvästi ollut elokuvat, jotka pelastuvat loppunsa ansiosta: tämäkin alkoi tavanomaisena, mutta nousi loppua kohti. Pianistiteema oli jossakin vaiheessa kateissa ja sitten löytyi taas uudestaan. Ansiona voi tietysti pitää Adrien Brodyn näyttelemistä, sillä koko kuva kiertyi vahvasti päähenkilön ympärille. Hän oli mukana lähes elokuvan joka sekunnissa.

En voinut olla miettimättä, kuinka paljon näyttelijä joutui laihduttamaan rooliaan varten. Kuukausia Varsovan kortteleissa piileskelleen juutalaisen näytteleminen ei ole helppo suoritus edes juutalaiselle. (Huomautettakoon: viimeisintä lausetta en kirjoittanut aivan vakavissani.) Tuntui pahalta katsoa kärsimystä, vaikka se olikin vain näytelmää. Takana on kuitenkin tositarina, tarina jostakin sellaisesta, jonka tämän sukupolven edustaja voi vain yrittää kuvitella. Välillä tuntuu epäreilulta, että kaikki maailman paha on ladattu edellisille sukupolville. Itse elän pullamössössä, kuten seuraava kappale viimeistään kaikille paljastaa.

Nimittäin itse en suostuisi laihduttamaan mitään suoritusta varten. Jos laihdutan, syyt ovat aivan muita. Nyt elämme taas vaihetta, jossa laihtumiseen alkaisi olla aihetta. Aika näyttänee, pääsenkö tästä yli vai jatkanko edelleen valitsematonta tietäni. Elän yltäkylläisyydessä, jota vihaan. En ole rikas, enkä aio koskaan rikastua, mutta olen kuitenkin tottunut niin ylenpalttisiin elintapoihin, että välillä oikein hävettää. Ja sitten kehtaa vielä sairastella, olla psyykkisesti tai fyysisesti vajaakuntoinen. Naurettavaa!

Lopetan tämän ennen kuin menen liiallisuuksiin. Olen tänä iltana liian kimurantilla tuulella kirjoittamaan enempää. En voi mennä vastuuseen teoistani. Todellisuudessa vain kaipaan kurjuutta, josta minua yritetään kaikin keinoin kiskoa irti. On vain vaikeaa hyväksyä ja ymmärtää, että elämä voi olla kevyttäkin - pitkän aikaa, kenties aina.

Jotta päästäisit paremmin irti

2008-03-15T21:17:00.000+02:00

Tänään olemme viettäneet syntymäpäivää siten, että juhlijat tulivat vieraiksi meille ja toivat kaiken tarjottavankin mukanaan. Kätevä tapa viettää toisten juhlia. Ja on mukavaa olla sairaana silloin, kun ihmiset tulevat luokse. Mieliala kohenee, joten olokin paranee. Olen ollut tänään elossa, toisin kuin eilen. Nähtäväksi jää, kostautuuko kaikki huomenna. Melkein toivon, että saisin vielä huilata kotona muutaman päivän. Jaksoin tänään olla valveilla niukin naukin iltaan asti, koska nukuin edelliset puoli vuorokautta. Siitä huolimatta olen taas väsynyt, kypsää kauraa siis.

Iltapäivällä jaksoin raahautua muiden mukana Anttilaan, enkä edes ostanut kuin yhden elokuvan. (Ja suihkusaippuaa ja uusia kalsareita tarjouksesta, mutta niitä ei voi laskea merkittäviksi ostoksiksi. Ne ovat välttämättömiä ostoksia silloin tällöin.) Sen jälkeen olin taas väsynyt, joten vietinkin loppupäivän olohuoneen sohvalla, jonka peitekankaan osaan todella hienosti riisua vain olemalla paikoillani. Tai sitten vain kukvittelen olevani paikoillani.

Katselimme iltapäiväkuvana Kurosawan Elokuun rapsodian, vaikka olen nähnyt sen monta kertaa. Ilman viimeistä kymmentä minuuttia elokuva tuskin tekisi yhtä hyvää vaikutusta. Loppu on uskomattoman hieno, joka kerta, vaikka viimevuotiset lukiolaiset eivät sitä ymmärtäneetkään. Ehkä heidän kehityksensä ei ollut vielä tämän elokuvan tasolla. Odottaisin kuitenkin tulevilta ylioppilailta kykyä ymmärtää, analysoida ja ottaa omakseen hieman vaativaakin elokuvaa. Tosin ylioppilaathan ovat tätä nykyä tusinatavaraa, joiden varaan ei voi liikaa laskea.

Yläasteikäisille riittää, että elokuva on tehty yli viisi vuotta sitten. Jos niin on, elokuva on vanha, eikä siis voi olla hyvä. Pitäisi nyt, kun tilaisuus kerran on, testata alakouluikäisten kykyä katsoa elokuvaa, siis oikeaa, hyvää elokuvaa, ei mitään räiskintää tai Star Warsia. Ottaen huomioon suuren taantuman kehityksessä murrosiän kohdalla, alakoululaiset saattaisivat jopa katsoa sellaisiakin kuvia, joita yläkoululaiset eivät siedä. Mutta toisaalta: tietäen takapajuisen koulun yleisen tason ei kannattaisi odottaa mitään.

Täytyisikin joskus kokeilla itsekin elävän kuvan käyttöä. Toistaiseksi olen pysynyt tiukasti kiinni valokuvissa, pysäytetyissä tuokioissa, mutta sukellus liikkuvaan kuvaan voisi taas antaa jotakin uutta. Taloutemme varustus elokuvakokeiluihin on perin heikko, mutta kokeiluissa sen ei tarvitse antaa häiritä, ellei sitten satu keksimään jotakin ainutlaatuista, toistamatonta, jonka sitten huono kuvanlaatu pilaa täysin. Täytyy kehitellä ajatusta. Edessä on pitkä kesä ja suuri niitty... ja tuhansia sanoja kirjoitettavana.

Realiteeteistä ja peloista on uskallettava päästää irti, jotta luovuuden voi antaa elää vapaasti. Siksi kaikki kokeilu on otettava vastaan, yritettävä ja hylättävä tai hyväksyttävä. Joskus kokeilusta voi tulla teos ja teoksesta kokeilu. Mikään ei ole kiveen kirjoitettua, sillä maailma on aina muuttuva. Elä sen kanssa tai päästä irti.

Mikään ei estä minua kirjoittamasta

2008-03-14T18:29:00.000+02:00

En oikein muistanut, miltä tuntuu olla tosissaan kipeä, niin ettei jaksa kunnolla edes nousta sängystä. Puolitoista vuotta on mennyt niin mukavasti ilman suuria fyysisiä tai henkisiä romuttumisia. Nyt mikä lie köhävirus, epäilen A-virusta, elää ja voi hyvin, yrittää kovasti tehdä pesää minun elimistööni. Kirjoittaminenkaan tuskin tekee hyvää, mutta täytyy yrittää kestää pari tuntia hereillä. Sitten voi nukahtaa yöunille, jos voi. Väsymys ainakin riittää, hapen kulusta en menisi takuuseen.

Eilen illalla, kun olin rättiväsyneenä yksin kotona, katsoin aikani kuluksi Vihreän timantin metsästyksen, joka oli sopivan aivotonta katsottavaa puolikuntoiselle. Tulipa taas todistettua, että pelkkiä ajanviete-elokuviakin kannattaa pitää pahan päivän varalla. Nyt iltapäivällä katselimme Wong Kar Wain kuvaa 2046. Loistava kuva, mutta kaikkine katkoineen se muodostui liian pitkäksi koetukseksi. Ennen loppua täytyi antaa periksi ja nukkua vähän. Täytyy katsoa vähintään loppu uudestaan, ehkä koko elokuva, jos aikaa jossakin vaiheessa on. Olisi pitänyt tajuta, että pitkä elokuva on liian suuri tähän oloon, ja pysyä mitäänsanomattomien tv-ohjelmien parissa. Mutta aina ei voi olla viisas, vaikka sitä kuvittelisikin. Enkä minä edes kuvittele.

Juuri nyr olen pieni ja hellyydenkipeä, niin kuin joskus parikymmentä vuotta sitten, kun olin oikein kovasti kipeä. Sitten vuosittaisiin poskiontelotulehduksiin tottui, eivätkä ne tuntuneet enää miltään muulta kuin tavanomaisilta. Mutta aikuinen, vanha, paljon kokenut ruumiini on kivulias ja helposti väsyvä, vaikka se turtuukin kipuun kohtalaisesti. Siltikään tällaiset taudit eivät sovi minulle, sillä en yleensä sairasta niitä, jollei siihen ole jotain erityistä syytä.

Niinpä, onhan minulla tietysti erityinen syy sairastua kovasti, ihana pikku työni, joka vie kaikki mehut ja ajan järkevältä itsestään huolehtimiselta. Ei kai ole ihme, jos vastustuskyky heikkenee silloin, kun stressiä on paljon ja päivittäinen liikunta, venyttely ja muu terveellinen jäävät väsymykseltä tekemättä. Työmatkapyöräily pelastaisi, mutta 45 kilometriä on hieman liian pitkä matka polkea. Edes minä en ole niin hullu, että yrittäisin! Sellaisen matkan voi tietysti polkea kesällä huvikseen, mutta ei muuten.

Niin, olen työsairas ja sairas työläinen, ja siksipä juuri olen katsonut parhaaksi etsiä itselleni sopivan tavan työskennellä. Se on viisautta, kerrankin, jopa minulta, viisautta johon monet eivät kykene. Aion olla elämääni tyytyväinen, sillä tyytymättömyys ei hyödytä ketään. Sen sijaan tasapainossa minulla on paljon annettavaa ympärilleni. Sitä ei mitata rahassa, ei työvuosissa, ei CV:ssä, ei millään asteikolla. Se mitataan sydämellä, elämällä.

Puhetta räntäpäivästä

2008-03-13T16:27:00.001+02:00

Kävin eilen aivan turhaan terveyskeskuksessa. En päässyt lääkärille, koska veriarvot olivat normaalit. Tänään oli pakko mennä töihin ja tulla sieltä entistä kipeämpänä takaisin. Päivä on ollut tauotonta yskimistä, koska ääneti ei voi olla silloin, kun on koulussa opettajan roolissa. Kylkiluiden välissä jokin revähti, kun jouduin yskimään ja liikkumaan samaan aikaan. Täytyi väistellä tielle osuvia. Nyt kaikki sattuu kylkeen: hengittäminen, käveleminen, käsien liikuttaminen - mutta ennen kaikkea yskiminen, jolle ei loppua näy. Mutta kylkikivussa on yksi vallattoman hyvä puoli: aamuista kipua keuhkoputkissa ei siltä huomaa sen enempää kuin kuukautiskipujakaan. Se peittää alleen muut pienet tuskat.

Toivon, että särkylääke turruttaa kivun. Muussa tapauksessa siirryn vahvempiin aineisiin tai vierailen miehen baarikaapilla. Mikä hyvä ajatus! Juomisen pitäisi helpottaa yskää, niin sanoi apteekin täti, kun kävin hankkimassa toista yskänlääkettä entisen, varsin toimimattoman, jatkeeksi. Kuivakka täti tosin taisi tarkoittaa aivan toisenlaista juomista. Mutta kukapa kieltäisi ymmärtämästä väärin, etenkään silloin kun on kyllästynyt koko maailmaan, puhumattomuuteen, laulamattomuuteen - ja yskimiseen.

Ehkä eniten suututtaa se, että itsensä yskiminen hengiltä ei ole riittävä syy pysyä poissa töistä, jos terveydenhoitohenkilökunnalta kysytään. Miltä mahtaisi itsestä tuntua tunnin vierailu erityisopettajalla, joka yskii kaiken aikaa ja siinä välissä kähisee ohjeita? Vähemmästäkin jää lapsille traumoja, ja paatuneempikin ryhtynee basillikammoiseksi viimeistään tunnin puolivälissä. Ehkä sitä on hoitajan vaikea ymmärtää, hänhän tapaa ainoastaan niitä räkiviä ja kipuisia - mutta vain kymmenen minuuttia kerrallaan. Minä sain päivässä siinä määrin tarpeekseni, että taidan pysyä taas huomisen poissa töistä - kun minulla siihen kerran on taas oikeus. Onneksi kenenkään ei tällä kertaa tarvitse miettiä, olenko oikeasti sairas vai en, koska kuulun takuulla naapuriin asti. Tosin kuuluisin sinne paljon mieluummin esimerkiksi musisoimalla tai muuten vain mekkaloimalla.

Koulumme kuudes luokka on mennyt sekaisin spiritismistä, jos sitä lasten pelleilyä nyt ylipäätään voi spiritismiksi kutsua. Porukassa on kauhean hauskaa esimerkiksi lukittautua pimeään vessaan pelaamaan ja kokemaan järkyttäviä kummallisuuksia. Joukossa on vielä herkkiä lapsia, joiden oma elämä on jo pahasti sekaisin ja joille mikä tahansa ulkopuolinen pelottavuus tuottaa tuskia. Mutta toisten perässä on tietenkin pakko mennä ja esittää kovaa. Ja salaa sitten huokaistaan helpotuksesta kun opettaja tulee paikalle keskeyttämään hauskanpidon tai muuten vain pitämään seuraa, jota ei arvosteta. Illalla pojatkin hiipivät äidin viereen nukkumaan, etteivät pahat spiritismihenget pääse yöllä hyökkäämään kimppuun. On vaikeaa ymmärtää tätä nykyistä nuorisokulttuuria, jossa lapsista tulee murkkuja, murkut pysyvät murkkuina ja vielä kolmikymppiset ovat nuorisoa. Missä kohti olemme kasvaneet kieroon?

Toinen ihmetyksen paikka on se, että nykylapset arvostavat kännykkää ja muita teknisiä vempaimia enemmän kuin leluja. Kun olin itse yhdeksänvuotias, saimme serkkuni kanssa matkaa varten korvalappustereot lainaksi alakerran naapurilta. Nyt jo toisluokkalaisilla on omat MP3-soittimet, kännykät, tietokoneet ja ties mitkä vempaimet. Ymmärrän, että musiikki ja tekniikka ovat nuorten elämässä ykkössijalla, mutta lasten odottaisin sentään ennemmin haluavan legoja, nukkeja, sotaukkoja tai mitä nyt milloinkin, sen mukaan mikä sattuu olemaan sillä hetkellä suosiossa. Mutta ehkä elämme maailmassa, jossa leikkikavereista on tullut pelikavereita, jos sitäkään.

Onneksi tytöt sentään hyppäsivät vesi- ja räntäsateessa narua, kun koulun pihan asfalttiosa alkaa olla touhuun sopivassa kunnossa. Ja minä tietysti ilmoitin meneväni mukaan heti, kun pääsen eroon tästä ikävästä yskäystävästäni.

Päivän mittaan opittua

2008-03-11T21:19:00.000+02:00

1. Jos jättää lautasia keikkumaan tiskipöydän reunalle, ne todennäköisesti tippuvat ja hajoavat.

2. Vaikka sirpaleet tuottavat onnea, ne täytyy imuroida.

3. Päivä on huono, kun ei voi laulaa kipeällä kurkulla.

4. Vaikka ei voi laulaa, ei välttämättä tee huonoa biisiä.

5. Blogiin on alkanut ilmestyä terrorisointikommentteja.

6. Jotta ne saa pysymään poissa, täytyy muuttaa asetuksia.

7. Tee työt tietokoneella mieluiten ennen kuin suljet tietokoneen.

8. Jos epäilet unohtavasi jotakin tärkeää, tee siitä muistilappu.

9. Oppimislistojen tekeminen on vaikeaa, jos unohtaa heti, mitä on oppinut.

Oletteko nähneet valkoista kameleonttia?

2008-03-11T10:23:00.000+02:00

Siili Suhonen oli tietenkin Röllin lauluista: Elefantti-Antti ja Siili Suhonen on 40 kaikkien aikojen Rölli-laulua -kokoelman ensimmäisellä levyllä. Kummalliset ja tuntemattomat ovat ihmisten ajatusten tiet. Ja kuitenkin lähes kaikki ajattelevat punaista vasaraa...

Minusta on hiljalleen kehittynyt italialaisten elokuvien suuri ihailija. Tarinaa jo pitkään seuranneet muistanevat aiemmat hehkutukseni Tavianin veljesten elokuvasta Tähtikirkas yö. Sen jälkeen italialaista kuvausta on ihasteltu monet kerrat, viimeksi elokuvan Minä en pelkää myötä. (Tietenkään Felliniä ei pidä unohtaa!) Elokuva oli hienosti rakennettu, tunnelma oli onnistunut, ei, sittenkin loistava. Kuvaus, roolisuoritukset, maisemat, kaikki tuntuivat olevan kuin yhteen kudottu verkko, jossa oli vain muutamia hauraita kohtia. Vaikuttavaa.

Katselen kaktuksia ikkunalla ja mietin, mahtavatko ne pitää silityksistä. Onko kukaan tullut ajatelleeksi, että ehkä piikkipallotkin pitävät hellyydestä? Piikkejä voi silitellä varovasti, ne ovat riittävän pitkiä siihen. Mutta sitten muut kasvini, joita ei ole viime aikoina rakastettu lainkaan, tulevat surullisiksi - tai mikä vielä pahempaa - kateellisiksi ja kuolevat omaan kitkeryyteensä. Niinkin täällä voi käydä.

Tai sitten on tiaiset, jotka jahtaavat toisiaan ja laulavat kilpaa, etsivät jo paljaasta maasta herkkupaloja, jotta jaksaisivat jatkaa elämää, kilpailla toistensa kanssa paremmuudesta ja voittaa itselleen oikeus jatkaa elämää seuraavissa sukupolvissa. Ja luulen, että silloin talitiainen on onnellinen, niin kuin se niillä pienillä aivoillaan osaa olla. Miettimättä huomista tai kuolemaa, murehtimatta mistään. Elämässä pienet ja yksinkertaiset ovat lopulta onnellisimpia, sillä he osaavat unohtaa surunsa. Ei lapsikaan muista tänään eilistä itkua.

Mutta minä mietin, kuinka vaikea ja kauhea olen ollutkaan, kuinka kukaan on jaksanut, kestänyt, sietänyt sitä kaikkea saadakseen vastaansa vain sietämättömyyttä, suljettuja ovia ja likaisia vaatteita lattialla. Miten paljon kipua ihminen voi luoda ympärilleen, miten paljon huolta...

Eikä elämä murehtimatta parane, jos ei murehtimallakaan. Elämä on paradoksi, mysteeri, ikuisesti selvittämätön, sillä sen ainoana tavoitteena näyttää olevan kuolema. Kuolema, jota kaikki pelkäävät, kavahtavat, kieltäytyvät näkemästä tai tuntemasta. Ihmisellä on pyrkimys merkityksellisyyteen, mutta elämän salaisuus on selvittämätön. On vain kaksi vaihtoehtoa: hyväksyä ratkaisemattomuus tai keksiä oma, tilapäinen ja kuvitteellinen merkitys. Aina on olemassa monta tietä. Mutta mikä niistä vie perille?

Tänään kuljen pysähtyneisyyden tietä, vaikka tiedän, että se ei ole oikea suunta. Kirjoitan ja poden harvinaisen kovaa yskää kotona. Ehkä siksi tunnen itseni myös harvinaisen saamattomaksi. Mieleen hyppivät monet asiat, jotka huutavat tekemistä, mutta mieluiten menisin vain takaisin nukkumaan - mikäli köhimiseltäni pystyn nukkumaan. Elän puoliksi talvihorroksessa ja pelkään, että se jatkuu kesään asti, ellei joku pian tule herättämään. Tai pitäisi kai sanoa jokin, sillä lopulta heräämiseni on vain inspiraatiosta kiinni. Innostumisellani ei ole rajoja, se pystyy mihin tahansa, se voi rikkoa kaikki maailman lait. Siksi kai niin monet hylkäävät innostuksensa ja luutuvat paikoilleen, unohtavat kaiken onnistumisen mahdollisuudet.

Ja minäkin kuoletan itseni ja unelmani, hukutan ne työhön ja arkeen. Ja toivon, että ne ovat vielä tallella silloin, kun on heräämisen aika, kun saan päästää itseni valloilleen. Siihen ei ole enää pitkälti.

Saavutuksista ei voi puhua unohtamatta yksityiskohtia

2008-03-09T13:31:00.000+02:00

En kai ole kovin väärässä. Kroppa on +50-vuotias ja romuttuu työviikon jälkeen yhdestä rankasta illasta toimintakyvyttömäksi. Tänään tuijotan ikkunasta sadetta enkä ajattele mitään sellaista, mitä minun pitäisi ajatella. Työnteko sanelee ihmisen ajatuksetkin vaatimalla keskittymään kokeiden ja testien korjauksiin sunnuntaina tai milloin tahansa. Kirjoitin kapinallisen laulun ensimmäisestä työviikosta, mutta en aio esittää sitä koskaan.

Jos yhtyeen kokoonpano muuttuu, kannattaa harjoitella reilummmin kuin tavallisesti. Sen osaa sanoa jälkikäteen. Olisin äänellisesti pystynyt eilen vaikka mihin, jos taustabändi olisi pysynyt ruodussa ja jos olisimme muistaneet, millaisia sovituksia mihinkin biisiin oli tehty. Uudella kitaristilla oli aloitusvaikeuksia. Eikä se tietysti ole ihme ensimmäisellä keikalla, mutta sitäpä varten juuri meidän olisi pitänyt soitattaa kitaristia paljon enemmän ennen eilisiltaa. Toivottavasti hän suostuu vielä keikkailemaan - siis sikäli, jos minä suostun enää keikkailemaan. Parempiakin vokalisteja olisi takuulla tyrkyllä vaikka millä mitalla.

Yritän pestä pyykkiä ja kuunnella musiikkia, mutta tänään mikään ei kulje. Maito on loppu, mutta ei huvittaisi kävellä edes sitä vaivaista kilometriä lähikauppaan. Jos päivien yli voisi hypätä, tämä olisi kai sellainen kohta, jossa käyttäisin loikkausoikeutta ilomielin. Vihaan harmaaseen jumiutuneita päiviä, jolloin kaikki voimani ovat poissa ja olen itseltäni kateissa. Tämä on se puoli, johon edes minä en koskaan halunnut tutustua. Jos joku yrittää tehdä tuttavuutta, se sanoo: "Et haöua tavata minua!" Ja paiskaa oven kiinni perässään.

Jos tarkemmin mietin, voisin hypätä miltei koko kevään yli. Laitoimme juuri ensimmäisen yrityksen uuden asunnon löytämiseksi Jyväskylästä. Voisin nukkua talviunta siihen, kunnes uusi koti uudesta kaupungista on löytynyt. Ei siinä ole mitään kummallista, olen lähtemässä uudelleen sinne, missä minun kuuluisi olla. Olen kyllästynyt keräämään rahaa ja aikaa vain tulevaisuutta varten, sillä elän nyt ja haluaisin tuntea elämän polttavana ja kipeänä jokaisena päivänä. Varaan tulevaisuuteen, joka on epävarma kuin harjoittelematon kappale yleisön edessä. Kukaan ei voi tietää, alkaako se koskaan, mitä matkalla tapahtuu, milloin kaikki päättyy.

On kivaa nostaa edellispäivän geelistä koppuraiset hiukset törröttämään sivuille. On kivaa napsutella varpailla musiikin tahdissa. Miten ihmeessä tähän on tultu?

Liiallisella käytöllä voi olla vaikutuksia

2008-03-07T15:02:00.002+02:00

Ensimmäinen viikko on pahin. Kun parhaista kaveruksista toisella on huuli halki ja toisella silmät täynnä jäätä ja lunta ja yllyttäjä on ehtinyt lähteä livohkaan, usko ihmiseen valuu pois minusta kuin eilinen päivä - jokaisella uloshengityksellä se karkaa kauemmas. Jos tv-ohjelmia ei saada tehdä, korvat särkyvät valituksista. Enkä minä suostu tekemään tuota lukutestiä edes koulun jälkeen! Sitten voidaan kuunnella tarinaa hajonneesta lumilingosta ja peltoautosta matkalla kotiin.

Aikuisina lapset eivät edes muista, että heillä on joskus ollut tällainenkin opettaja. Eikä opettaja vieläkään osaa niiden satojen nimiä, joita hän tapaa vain kerran viikossa. Salaa hän soittaa työhuoneessaan Antakaa potkut ja hyröilee sitä mennessään tunnille. Samalla voi miettiä, kuinka paljon palkkaa ensi kuussa saa tai kuinka monta viikkoa kesälomaan olikaan.

Kotona vessapaperi loppuu kesken viikon, eikä kukaan muista ostaa uutta. Bussissa vanhoja luokkatovereita ei tarvitse tervehtiä, eikä sitä rinnakkaisluokkalaista, joka selvisi ihmeen kaupalla sairauskohtauksesta eikä sen jälkeen muistanut edes omaa nimeään. Kun sitten viimein kävelen paperit kainalossa kotiin, naapurin kissa on paskonut läjän rapun viereen, koristeeksi tunti tunnilta sulavalle hangelle.

kirjoitan rakkaan vihkoon Siili Suhonen, vaikka siihen ei ole mitään syytä. En edes muista, missä kyseinen hahmo esiintyy. Jossakin lukemattomassa kirjassa tai lastenohjelmassa, jota voi katsella turvallisesti myös työpäivän jälkeen. Merkitykset katoavat samalla kun kosketuspinta omaan itseen kapenee. Jos kuoreni ei ole osaava ja miellyttävä, se ei ole minun. Taitava ja miellyttävä, sanovat ne, jotka sivusta seuraavat. Petollinen ja kaunisteleva, sanoo se, joka sisältä kaikkea katsoo.

Opettajalla on tunti aikaa ajaa viikko ulos itsestään, hengittää, vaihtaa vaatteet ja alkaa elää. Sitten hän muuttuu vokalistiksi, sitten joksikin muuksi, ehkä joskus itsekseen. Muttei ihan vielä, kun pinta ei ole kulunut puhki.

Entä sitten?

2008-03-02T20:35:00.001+02:00

I

Olin innoissani lähdössä leirille, vaikken oikein tiennyt mihin ja kenen kanssa. Tuntui vain hauskalta lähteä johonkin ihmisten keskelle. Leirikirje tuli postissa, niin kuin yleensä. Luin huolellisesti ohjeet varusteista ja kulkemisesta leiripaikalle, mutta pysähdyin vasta viimeiseen kohtaan: ”Kaikenlainen Jumalan esiintuominen leirillä kielletty.”

Hämmennyin. Mikä oli se leiri, jolle ei saanut tuoda Jumalaa? Miten Jumalan, jos sellaista oli, ylipäätään voi jättää pois jostakin elävästä. Tuskin kuitenkaan olisin kuolleiden kanssa menossa leireilemään. Mutta oli miten oli, mukaan minun täytyi päästä, joten pakkasin tavarani ja lähdin.

Leirillä oli melkein koko yläasteen väki, ainakin kaikki meidän luokaltamme. Tarkoitus oli pelata jalkapalloa, mutta joukkueista tuli kinaa niin, ettei peli koskaan päässyt alkamaan.

II

Meillä oli partiotaitokilpailut, sellaiset jossa joukkueet menevät kiertämään reitin metsään ja tekevät tehtäviä matkan varrella. Olin päävastuussa kilpailusta ja sen sujumisesta.

Kävi kuitenkin niin, että reitti oli hieman liian helppo ja lyhyt. Suunnistustehtävää ei ollut lainkaan, joten kaikki olivat maalissa jo pari tuntia ennen sovittua lopetusaikaa, jolloin vanhemmat tulisivat hakemaan lapsensa. Koska en keksinyt muuta, aloin laulaa salin lattialla istuville lapsille ja nuorille. Kaikki hiljenivät ja kuuntelivat ja taputtivat ja hurrasivat aina, kun olin lopettanut kappaleen. He olivat haltioituneita.

Minun tehtäväni oli myös laskea tulokset: siis laskea pöytäkirjojen mukaan jokaiselta rastilta saadut pisteet ja siten selvittää, mikä joukkue oli paras. En ollut lainkaan kiinnostunut tehtävästä, joten se jäi seuraavalle päivälle.

Seuraavana päivänä lähdin kaupungille ja tapasin siellä erään rastilla olleen partiolaisen. Hän kysyi, joko olin laskenut tulokset. Selitin, etten saanut niitä laskettua ennen kuin kaikki rastit olisivat toimittaneet paperinsa minulle. Nyt minulla oli vain osa, eikä minua huvittanut soitella ihmisten papereiden perään. Oli itsestään selvää, että paperit tuli toimittaa minulle.

Lähdin pyöräilemään kotiin yli merenlahden vievän sillan. Sillalla oli liukuhihna, joka vei kulkijat sillan päälle, ja liukumäki, jota pitkin sai laskea suoraan veteen. Suunnatessani alas hylkäsin pyöräni, otin valtavan vauhdin ja lähdin syöksymään liukumäkeä alas. ”Älä huku!” huusi joku sivusta.

Liu’un voimasta kuljin pitkän matkan veden alla, mutta en osunut pohjaan. Hetken pelkäsin, etten pääsisi pintaan, mutta juuri oikealla hetkellä sain taas ilmaa keuhkoihini. Päädyin pitkälle, pois tavalliselta kulkureitiltä, nousin ylös vedestä, kiipesin parin aidan yli ja jatkoin matkaani kotiin.

III

Olimme tulevan mieheni kanssa valmistautumassa avioliittoon. Häät olisivat iltapäivällä. Yhtäkkiä mies kävi esittelemään minulle sormusta, joka hänellä oli jo vasemmassa nimettömässään. Se oli vihkisormus, mutta ei suinkaan minun ja hänen, vaan hänen ja jonkun toisen. Minä aloin muistaa, kuinka pari päivää aiemmin oli ollut juhla, johon minä en saanut osallistua. Luulin sen olleen jonkin työpaikan juhlan, mutta mies olikin mennyt naimisiin. Minä sen sijaan olin pyöräillyt itsekseni aurinkoisilla kaduilla.

Mies ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä vikaa kahdessa vaimossa olisi, eikä suostunut perumaan häitä. Hermostuin ja huusin: ”Minusta ei tule mitään varavaimoa!” Enhän minä voinut naida miestä, joka oli jo naimisissa! Myös miehen äiti ja isä tulivat paikalle. Arvelin heidän olevan samaa mieltä kanssani ja puhuvan järkeä pojalleen. Mutta mitä vielä, miehen suku suorastaan raivostui moisesta ehdotuksesta. Vieraatkin istuivat jo kirkossa.

Päätin juosta itse ilmoittamaan kirkolle, ettei tule mitään häitä. Mutta kirkolla odotti täysi sekasorto: miehen sukulaiset olivat kidnapanneet vaarini. He eivät luovuttaisi vaaria ennen kuin olisin suostunut naimisiin. Osa sukulaisista käytti monien islaminuskoisten tapaan huntua tai itämaista päähinettä. He eivät suostuneet kertomaan, mihin vaari oli viety.

Lähdin äidin kanssa väkijoukosta pois etsimään vaaria. Lähellä oli sukulaisten luolamaisia majoitustiloja, joissa oli kangaskatot. Katsoimme ympärillemme. Kattokankaassa oli syvennys ja käden muotoinen uloke alaspäin. En voinut uskoa silmiäni. Vanha, ylipainoinen vaarimme oli laitettu sinne. Yritimme puhua hänelle, mutta mitään ei tapahtunut.

Juoksin alueen ulkopuolelle soittamaan poliisille, mutta puhelu meni sairaalaan. Siellä oli kamala kiire. Äkäinen vastaanottovirkailija sanoi, ettei heillä ollut aikaa joutaville. Oli epidemia, muuta en saanut selville. Selitin virkailijalle, että halusin saada yhteyden poliisiin, en sairaalaan. Lopulta kireä täti yhdisti poliisille.

Puhelimeen ei suinkaan vastannut paikkakunnan poliisi, vaan poliisit olivat jossakin aivan muualla. Poliisi sanoi kiireesti, ettei ollut syytä huoleen, tulvavaroitusta ei ollut vielä annettu. Yritin selittää, ettei asiani liittynyt mitenkään tulvivaan jokeen, mutta poliisi jatkoi vain sepustustaan eikä uskonut minua. Lopulta hermostuin ja huusin: ”Kyse ei ole joesta vaan ihmisestä! Vaarini on siepattu!” Sitten hän lupasi lähettää jonkun paikalle.

Oli jo pimeä, kun poliisiauto vihdoin saapui. Johdatin poliisin katsomaan vaarin roikkuvaa kättä, jonka muoto erottui kattokankaan läpi. Samassa alkoi kuulua ääniä ja askeleita, joukko petollisia sukulaisia oli tulossa. Lähdimme juoksemaan takaisin autolle paha perässämme. Auton lähellä meitä yritettiin jo ampua. Onneksi toinen mies käynnisti autoon, joten saatoimme vain hypätä ovesta sisään ja kaasuttaa pois.

Asiasta ei kuultu sen koommin. Vaariparka sai jäädä kuolemaan kattokankaisiin. Itse piileskelin turvassa äidin luona. Menin takapihalle katselemaan aurinkoa ja kukkia, mutta naapuri tokaisi aitansa takaa: ”Sinuna en liikkuisi edes takapihalla.”

-----

Jos joku ei tämän jälkeen pidä minua seonneena, on se vain positiivista.

Kaikki hauskuus on kivaa

2008-03-02T19:44:00.001+02:00

Kotimatkat ovat mukavia, lukuun ottamatta seuraavan viikon ahdistusta, jonka voi tosin hukuttaa kamerahullutteluun tai yleiseen mietiskelyyn. Loma on tehnyt tehtävänsä, nyt olisin valmis työhön. Siis siihen työhön, joka on minun osani tässä maailmassa. Se työ ei ole opetusta, sillä kaipaan ihmisten todellista kohtaamista, en pintapuolisen opettajaminän ja ryhmäpaineen alla räpistelevän kuoren kosketusta. Oppitunti on tilanne, jossa kukaan ei ole millään tavoin oma itsensä. Aivan kuin olisimme kaikki samassa laivassa karkumatkalla minuudesta. Sillä, joka koko sydämestään voi heittäytyä tilanteeseen, on kenties mahdollisuus murtaa vuosien saatossa syntynyt lukko. Minusta siihen ei ole.

Loman huikein hetki oli perjantaiaamu, jolloin kävin melkein sukulaistädillä hierottavana. Sukulaisuus osoittautui ennemmin henkiseksi. On uskomatonta huomata toisen löytävän heti saman äänen kanssani, on uskomatonta, että ensimmäinen tapaaminen tuntuu siltä, kuin olisimme tunteneet aina. Olen löytänyt uskon siihen, että oikeita ihmisiä ei tarvitse etsiä. He tulevat kohdalle silloin, kun hetki on sopiva. He tulevat silloin, kun meillä on jotakin annettavaa toisillemme. Tyhjissä kuorissa ei ole kohdattavaa, vain ihmisessä sellaisenaan, epätäydellisessä kokonaisuudessa, on todellisen kohtaamisen mahdollisuus.

Perjantaista sain valtavasti energiaa, pääsin taas tasapainoon maailman kanssa. Ehkä juuri siksi koen nyt tarvetta päästä todelliseen työhöni, kutsumukseeni ja kurimukseeni käsiksi. Tiedän, että valitsemani tie tulee olemaan vaikea, vaikeampi kuin osaan edeltä käsin kuvitella. Mutta se on minulle ainoa tie, jolle hapuileva sydämeni minua johdattaa. Minusta ei ole elämään itseäni vastaan, ei osin eikä kokonaan.

Luottamus maailmaan, luottamus itseensä, ne ovat sama asia eri puolilta katsottuna. Jokainen särö minussa heijastuu maailmaan ja muodostuu peloksi, tarpeeksi piiloutua epätodelliseen tai salata minuutta. Olen loistava naamioituja, kuin kala vedessä, tänään täällä ja huomenna muualla. Mutta milloin osaan tehdä jokaisen retkeni kätkemättä itseäni? Jos tänään onnistun, huomenna katoan. On liian pimeää, on vielä.

Niin, kotiinpaluu.

Tänä päivänä kuvittelen, että on talvi

2008-02-28T13:46:00.003+02:00

Olen harpponut viikkojen ohi, yrittänyt olla ajattelematta ajattelemisen arvoisia asioita. Olen jälleen päätynyt ratkaisuihin, jotka ovat epävarmoja mutta rakkaita. Ajattelijan tie on raskas, mutta se antaa kantajalleen korvaamatonta ymmärrystä ja tietoa. Vaikeuksista huolimatta en vaihtaisi osaani, sillä lupaukset paremmasta ovat utopiaa. Hyvyys, pahuus, jos niitä on, ne ovat minussa.

Mutta suurinkin liekki sammuu, jos sitä tukahdutetaan liian kauan.

Mitä siis voin tehdä? Palaa, roihuta, niin kauan kuin sydäntä riittää. Sillä tavoin valoa ei ehkä riitä niin pitkään kuin kituvan, vaivaisen liekin kajoa. Mutta vain valossa näkee kirjoittaa. Vain valossa näkee elämän sellaisena kuin se on, täynnä iloa, tuskaa, rakkautta, voimaa ja uupumista, eteenpäin vierivää aikaa, aina liian hidasta tai nopeaa.

Minun sisälläni palaa, on aina palanut, tulee palamaan niin kauan kuin ilmaa riittää. Se on pelottavaa, hallitsematonta, tie joka vie onneen tai tuhoon, kenties yhtä matkaa molempiin. Ymmärrän äitini pelkoa, ymmärrän isäni elämän tuhoa, ymmärrän omaa pakoa itsestäni, kieltäytymistä näkemään, voimattomuutta tarttumaan siihen, mitä ihminen on tarkoitettu luomaan. Jokaisen on seurattava tietään, niin sanotaan. Mutta kuinka monet tuhannet eksyvät risteyksessä? Kuinka monet jättävät palaamatta takaisin ja valitsematta toisin? Ja kuinka monet löytävät tiensä, vahingossa tai tietämättään, pakosta tai sattuman kautta...

Ja kun miettii omaa tietään, on aina väärässä, ikuinen oppipoika, erehtyvä, innokas tai pakoileva, liikaa kuvitteleva tai kykyihinsä uskomaton. Haavoittuva untuvikko, joka kaipaa lämpöä johon luottaa. Ja elämä tuo eteen ihmisiä, jotka löyvät tai raatelevat, radiossa lauletaan heikot sortuu elon tiellä, naistenlehti opastaa tiukentamaan vatsaa ja sisustamaan muodin mukaan, työ vaatii antamaan kaiken tai enemmän, kunnes olet loukussa ja koukussa.

Mutta minä en osaa kovettua, en tasoittua, en muuttua toiseksi. Sillä tiellä on vain yksi suunta... kauas alas.

Minua on sanottu vihaiseksi nuoreksi naiseksi, omituiseksi, liikaa ajattelevaksi, tunnolliseksi, ihanaksi opettajaksi, vaikka miksi? Ihmiset kuvittelevat näkevänsä toistensa läpi, tietävänsä, tuntevansa, voivansa käyttää toisia omiin tarkoituksiinsa. Toiset minut osaavat määrittää. Niin olen kirjoittanut. Mutta vain minä tiedän, kenen annan nähdä sisälleni. Sillä kaiken tämän alla on vain epävarmaa savea, joka kovettuu tarvittaessa hetkessä kiveksi.

(Otin eilen kuvia päänsärkyisestä maailmasta ihanan täyden ja valvotun yön jälkeen. Kuvittele tähän yksi, mikä tahansa.)

Laulan ehkä voiessani

2008-02-01T13:59:00.000+02:00

Keskiluokkainen työläiselämä katkeutui viimeöiseen kuumeennousuun. Tärisin peiton alla, näin unia epätavallisesta elämästä, kääriydyin aamutakkiin, näin unta synnyttämisestä, hikoilin vaatteeni märiksi ja heräilin milloin mistäkin syystä. Onneksi työloukussa on oikeus jäädä kotiin silloin, kun fysiikka ei enää kestä. Psyykkistä kestävyyttä ei ole koskaan ollutkaa, joten sitä on turha ajatella.

Ensi keskiviikkona minun on osattava kertoa, miksi suostun tekemään sellaisia asioita, joita en itse halua tai tunne hyviksi. Kysymys koskee lähinnä työntekoa, mutta kai sitä toisinaan tapahtuu muuallakin. Ainoa ongelma on se, että en ole keksinyt mitään kunnollista selitystä toiminnalleni. Tyhmyys ei riitä syyksi, vaikka se olisi houkuttavan helppo ratkaisu. Onneksi voin aina vedota tunnehäiriöön ja vaativaan persoonallisuuteen. Masokistiset piirteetkään eivät ole tuntemattomia. Mutta jossakin niidenkin syy on.

Minussa on liikaa vapauden kaipuuta kahlittavaksi ja liikaa paloa sammutettavaksi. Aikuisuuteen asti ja senkin jälkeen kahlitsemisesta ovat huolehtineet muut. Liekkini on perheeni painajainen, suuri häväistys, joka tekee lahjakkaasta nuoresta epäonnistujan. Sitä mieltä lapsuudenkotini on ollut ja on edelleen. Turhat haaveet voi heidän mielestään heittää likakaivoon. Minulle se on sama asia kuin se, että minut voidaan tarpeettomana unohtaa. Sillä ei ole minua ilman liekkiä, on vain tukahdutettu varjo minusta.

En kaipaa enää hyväksyntää, sillä ei ole merkitystä. Maailmassa on yksi ihminen, jonka uskon ymmärtävän minua niin hyvin kuin ihminen voi toista ymmärtää. Niin kauan kuin hän on täällä, muiden puhe on kärpästen surinaa korvilleni, niin kuin Sinuhe sanoisi. Minun elämäni kuuluu minulle niin kauan kuin henki minussa virtaa, ja sen jälkeen hengen kulku on korkeammassa kädessä.

Nyt voisin jäädä lepäämään talvimyrskyyn ja herätä toisenlaiseen maailmaan. Hiutaleiden tanssi tuulessa, mitä muuta tänään tarvitsen. Kuumeenkin uhalla tanssin kilpaa hiutaleiden kanssa, niiden mukana, ja heitän samalla osan murheistani tuulen huoleksi. Vapaudun itsestäni. Hetkeksi. Mutta odotan sitä, että vapaus voisi olla pysyvä tai edes voittava tila, joka saisi minut olemaan täydesti. Kukkimaan hangessa.

Jään odottamaan aikaani laulaa.

Ole sinä minun miekkani

2008-01-27T14:27:00.000+02:00

Kaksi kuukautta, tasan, on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Kaksi epäröivää ja hapuilevaa kuukautta, kaksi etsimisen kuukautta, kaksi elämästä pakenemisen kuukautta. Musta talvi on vienyt minut mukanaan, vienyt meidät kaikki. Taistelen itseäni vastaan, taistelen tätä materialistista, itseään tuhoavaa maailmaa vastaan, taistelen epäoikeidenmukaisuutta ja ihmisten välinpitämättömyyttä vastaan. Taistelen tuulimyllyjä vastaan.

Mutta minulla on odotettavaa, tulevaisuus. Sen voimalla olen päättänyt jaksaa, kestää ja sietää ne päivät, jolloin mieli hajoaa kovan ulkokuoren alla kappaleiksi. Ne päivät, jolloin kaaos ulkopuolelta siirtyy osaksi minua. Ne päivät, jolloin kohtaan vain vaatimuksia, ilman inhimillisyyttä. Ne päivät, jolloin annan voimastani niin paljon, että näännyn itse.

Taisteluasuiset, mielikuvituksensa menettäneet sydämentappajat eivät huomaa, että tämänkin sammaloituneen kiven alla asuu menninkäinen. Osaan naamioitua yhdeksi heistä. Kukaan ei huomaa, että miekka ja kilpi ovat pelkkää silmänlumetta. Kukaan ei huomaa, kuinka torjutut iskut haavoittavat. Kukaan ei huomaa, kuinka väsyn, kulun ja rapistun. Kukaan ei huomaa... paitsi sinä.

Ja minä odotan, odotan tulevaa kesää, valeasun heittämistä, uutta mahdollisuutta oman tien löytämiseen. Palaan takaisin sinne, mistä olen tullut. Jatkan siitä, mihin olen jäänyt. Aloitan siitä, mistä en aiemmin ole uskaltanut aloittaa. Enkä lupaa mitään. Vasta hiljaisuudessa ajatukset löytävät luokseni, vasta hiljaisuudessa voin uudistua. Ja hiljaisuus tulee, kun se saa mahdollisuuden tulla. Kun on aika.

Tältä keväältä en odota mitään muuta kuin itseään syöviä päiviä, turruttavaa väsymystä ja tarkoituksettomuuden tuskaa. Tämä on elämää, jota on pakko elää. Jossakin sen takana on elämä, jota haluan elää. Kaksi vuotta sitten en halunnut elää. Miten pitkä tie onkaan kuljettu siitä! Jos nyt en anna itselleni tilaisuutta kaikkea ravistavaan muutokseen, edessä on vain yksi tie. Tie takaisin sinne, mistä ei enää ole paluuta takaisin. Jollen heittäydy unohduksen, luopumisen tuskan, anteeksiannon ja uuden alun kautta toiselle tielle, tulen taistelemaan olemassaoloni oikeutuksesta silmänlumeasein viimeiseen henkäisyyni asti. Toinenkin tie on täynnä taistelua, mutta ehjin asein ja levänneen taistelijan voimin.

Kuka ymmärtää tätä maailmaa maailman sisällä? Ei ainutkaan.

Apinakapina

2007-11-27T12:34:00.000+02:00

Silloin tietäää elämän olevan poissa raiteiltaan, kun nukkuu kymmenen tuntia ja herää silti väsyneenä. Onneksi kipeänä saa luvan kanssa vetäytyä vällyn alle hörppimään Bright Moodia ja lukemaan kirjaa. Olisi minulla elokuvakin tallennettuna, mutta pitäydyn paremmissa huveissa. Niihin voidaan laskea myös pyykinpesu ja paikkojen järjestely ohimennen. Liika sotku aiheuttaa turhaa lisäharmia.

Ulkona on taas valkoista - hetken. Olen kaivannut lunta tuomaan valoa. Lumen takia toivoisin koko maailman heräävän suojelemaan palloa ilmastonmuutokselta. Vesisadetalvi Suomessa olisi painajaista. Viimeistään siinä vaiheessa olisin hvyää vauhtia muuttamassa parempien olosuhteiden maahan. Lappi olisi muuten hyvä, mutta en kestäisi pohjoisen kaamosta, ellen sitten ryhtyisi perilappalaiseen tapaan ryypiskelemään ja luomaan omat vuorokaudenajat talviajaksi. Kunnioitan suuresti niitä ihmisiä, jotka sitkeästi elävät jänkällä edes jonkinlaisia perinnäistapoja noudattaen. Ihmisen paikka on luonnossa.

Olen yrittänyt suhtautua positiivisesti internetiin ja sen suomiin mahdollisuuksiin. Mutta eläminen tietoverkossa menee jo liiallisuuksiin, naamakirjoineen kaikkineen. Ei sillä, työtön saisi päivänsä helposti kulumaan koneen äärellä, ja työssä käyvällä mahdolliset vapaa-ajan ongelmat ratkeavat kuin taikaiskusta. Mutta ihmisen luomalla keinotekoisella maailmalla on suuri ero todellisuuteen, jossa olemme. Ponnistukset ja ihmisen kehitys pelkistyvät napinpainallukseksi. Loukkaukset, lyönnit tai kiusanteot eivät jätä jälkiä virtuaalimaailmassa. Oletteko huomanneet, millaisia puoliksi toisessa todellisuudessa eläneistä kullanmuruista kasvaa? Eläminen ihmisten kanssa on vaikeaa, totta. Mutta vielä vaikeampaa on elää apinalauman keskellä.

Ehkä olisi parasta jättää filosofointi niille, jotka sitä kuvittelevat osaavansa. Mutta ajatusvirtaa on vaikea hallita silloin, kun rajoja ja häiriötekijöitä ei ole. Minkälaisiin sfääreihin ajattelu nousisikaan, jos ottaisi vaikkapa vuoden aikaa elää yksinkertaista elämää ja ajatella! Todellisuus saisi aivan uudet mittasuhteet, kun pienet asiat muuttuisivat suuriksi: jos perunaviljelyksen onnistuminen takaa toimeentulon talven yli, muodostuu siemenpeunan kasvun seuraaminen vähintään yhtä tärkeäksi asiaksi kuin Helsingin Sanomien uutisten seuraaminen tätä nykyä. Kiinnostus perunanviljelykseen tuskin tekisi ihmisestä sivistymätöntä. Se vain antaisi aiheen ajatella jotakin, mitä on tähän asti pitänyt itsestään selvänä.

Joskus leikittelen ajatuksella eristäytymisestä ja yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytymisestä. Ongelma on vain siinä, että järjestynyt yhteiskunta seuraa ihmistä joka paikkaan. Täällä ei valita, kuulutaanko yhteiskuntaan. Onneksi sen arvoja saa sentään kritisoida ja kyseenalaistaa. Minun paikkani ei kai ylipäätään ole yhteiskunnan leivissä, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei tällä haavaa ole - ja tuskin tulee olemaankaan. Ainoa keino saada soppaa pöytään on tehdä jotakin, mitä yhteiskunta tavalla tai toisella arvostaa. Jollei arvoja puolla, on parempi pitää se omana tietonaan ja esittää ihmistä, joka mukisematta haluaa olla tuottava ja kelvollinen kansalainen. Naurettavaa! Säälittävää!

Minussa asuu suuri kapina.

"Kuinkas sitten kävikään?"

2007-11-26T12:26:00.000+02:00

On päivä harmaa valoton,
marraskuun synkin aika on.
Mut halki sateen, sumunkin,
käy askel tytön kuitenkin.
Hän etsii tietä tohtoriin,
kun kuume häntä vaivaa niin.
Olisi paras pysyä pitkällään,
vaan kuinkas sitten kävikään.

On epätoivo seura paras,
kun tyttö hiipii kuin varas,
ohi aseman ja kaupan pujahtaa.
Hän tahtoo välttää tuttavaa,
joka, koska vain, esiin vois putkahtaa
ja mieltä lisää masentaa.
Ei oloa vois helpottaa mikään.
Vaan kuinkas sitten kävikään?

Ei hoitaja voi sairasta tyttöä auttaa,
vain kuumetta mittaa ja olkaa kohauttaa.
Kuka arvata sen voisikaan, että alla kuoren
on mieli musta ja epätietoinen nuoren.
Hän vain hymyilee ja päätä nostaa.
Mutta yö sen kaiken aina kostaa.
Niin tyttö kotiin määrätään.
Vaan kuinkas sitten kävikään?

On kotona hiljaista ja hämärää.
Ei tyttö eteenpäin edes nää.
Päättämättömyys tyttöä vaivaa,
on syytä turha kaukaa kaivaa.
Kas jokainen kai yksinään
suunnastaan joutuu päättämään.
Ja niin jäi tyttö miettimään,
kuinkas sitten kävikään.

Oli tilaisuus niin oiva ja hyvä,
että epäilys mieleen hiipi syvä.
Ken sitä voisi arvostaa,
joka kotona vain ahertaa?
Niin mahdollisuus tietään meni,
kaikki suunnitelmat mielestä hälveni.
Ja töihin ryntäs päätäpahkaa
tyttö, aivan juoksujalkaa.
Hän jaksaa halus olla vaan
niin kuin toiset konsanaan.
Hän halus tavalliseen elämään.
Vaan kuinkas sitten kävikään?

Nyt tyttö päivän tuvassa istuu,
päätä koskee, selkä kangistuu.
Ei ole hyvä olo eikä mieli,
siitä jo edellisviikko kieli.
Ken koskaan meni sanomaan,
mitä kaikkea ihmiseltä vaaditaan?
Niin jäi tyttö aatoksiinsa yksinään.
Vaan kuinkas sitten kävikään?

Ennen kuin sormet kohmettuvat

2007-10-29T15:57:00.000+02:00

Lasken tunteja ja päiviä. En jaksaisi aamulla taistella tietäni tuulessa ja tihkussa asfalttiharmaan läpi. En viitsisi kiskoa tekopirteää ilmettä tai mukapositiivista mieltä ylleni. En kestä masentavaa tiilihökötystä, en liian suulaita opettajia, en riehuvia kakaroita. En tässä syksyn harmaassa, enkä muutenkaan. Onneksi jäljellä on enää neljä päivää. Sen jälkeen olen lähes vapaa elämään. Vain pahin este on jäljellä - minä.

13-vuotiaat ovat pistäneet sielunsa teksteihinsä. Kymmeniä sivuja traagisia kertomuksia onnettomuuksista, kuolemasta, murhista ja veriroiskeista seinillä tai auton konepelleillä. Missä vaiheessa nuoriso muuttui näin mustaksi? En muista itse kirjoittaneeni yhtä synkkiä maisemia saman ikäisenä. Ihmeellisintä on se, että keskitasoisetkin raapustelijat ovat tuottaneet materiaalia sivutolkulla. Onhan se tietysti hyvä, että harjoittelevat, että purkavat ajatuksiaan. Mutta teinin vuodatus on korjaajan tuska. En millään jaksaisi kahlata kaikkea tuota sanamäärää läpi.

Siksi olikin siirryttävä tuottamaan itse lisää turhia sanoja maailmaan. Lisää merkityksiä, tuuleen lentäviä ajatuksia, oikeita tuulentupia. Välillä minusta tuntuu, että olen varsinainen tuulenpesä koko nainen. Erehdyksessä koivun latvaan kopsahtanut risumöykky, joka ei tule alas vaikka kuinka myrskyäisi. Lopulta, kun käävät ovat lahottaneet vanhan koivun rungon, puu mätkähtää pesineen päivineen maahan, tullakseen taas uudelleen eloon mullan alta.

Elämän ihme on nähtävissä joka päivä. Nimittäin siinä banaanikärpäsparvessa, joka elää, kasvaa ja voi hyvin meidän keittiössämme. Tämän iltapäivän saldo on noin kaksikymmentä tappoa. Mutta ei hätää, voin luottaa siihen, että huomenna samanlainen eliöparvi on ottamassa minut vastaan töiden jälkeen. Jos banaanikärpästen olemassaolon tarkoitus on ollut geenitutkimuksen kehittäminen, on niiden aika kerta kaikkiaan ohi. Paitsi jos hankkisi lemmikkiliskon, jonka päästäisi pari kertaa päivässä valloilleen kärpäsparveen.

Lomavapautumisen hinta maksetaan lomaa seuraavina päivinä. Kun on hetken nähnyt, mitä elämä voisi olla, mitä itse voisi olla, miten voisi elää (jos voisi irrottautua), paluu arjen epämiellyttävään muottiin on raadollista. Olen monipersoonaeläjä, mukaudun hahmoihin ja rooleihin, joihin en pohjimmiltani lainkaan halua mukautua. Teen sen uudelleen ja uudelleen, en osaa lopettaa. Asiat on helpompi nähdä kunnolla jälkikäteen. Niin on myös ihmisen helpompi huomata toimintansa perusteet ja päämäärät vasta jälkikäteen. Jos päämääräksi jää toisten ihmisten tarpeiden tai toiveiden täyttäminen, olen väärällä tiellä.

On siis pakko heittäytyä muutoksiin ja uhkarokeisiin yrityksiin. Mitä hävittävää minulla lopulta on? Korkeintaan keskiluokkainen, elämäänsä tyytymätön minä, joka ajan kuluessa katkeroituu kohtaamiensa vääryyksien alle. Jos vaihtoehtona on köyhä ja erilainen mutta pohjimmiltaan elämään luottava minä, tarvitseeko vaihtoehtoja edes puntaroida?

Auringon varjon alla

2007-10-26T17:02:00.000+03:00

Uskomattomasti olen yhä hengissä, monen tuhannen kuljetun paikallisen ja kansainvälisen kilometrin jälkeen. Olen liikkunut ja päässyt perille, ollut talossa ja toisessa, mutta en vieläkään ole kotona. Realistisinta olisi kai todeta, ettei kotia olekaan. Ei ole, koska en ole löytänyt paikkaani, en itseäni.

Maailma osoittautui huumaavaksi, ihmeellisemmäksi kuin olin muistanut. Liian monta vuotta olen pitänyt itseäni kuorissa, hillinnyt ja hallinnut, menettänyt itseni, rohkeuteni, kykyni uskaltaa, tehdä, nähdä ja kokea. Nyt kun kahleet on murrettu, seuraava lähtö sujuu kuin itsestään. Ainakin toivon niin.

Jos en olisi koskaan uskaltanut lähteä kotoani, en olisi nähnyt montaa hienoa maisemaa enkä montaa hienoa ihmistä. Matka opetti minulle paljon itsestäni. Joskus on mentävä kauas päästäkseen lähelle. Suhteellisuudentaju hämärtyy, jos henkinen liikkumatila rajoittuu muutamaan seinään. Miksen ole ymmärtänyt sitä aiemmin? Miksi vuodesta toiseen taistelen itseäni vastaan? Kuin Don Quihote tuulimyllyjä vastaan, järjettömästi, tuloksettomasti ja sokeasti.

En tiedä, kuinka monta matkaa minun on vielä tehtävä itseni luo. Ehkä teen samaa matkaa koko elämäni. Toivoisin vain, että voisin edes kerran löytää itsestäni pysyvyyttä, varmuutta ja voimaa pidemmäksi aikaa kuin muutamaksi päiväksi kerrallaan. Olen väsynyt ainaiseen muuttumisleikkiini, väsynyt ainaiseen kyseenalaistamiseen ja uudelleenasetteluun. Flowers don't ask a permission to bloom.

Minun pitäisi joskus kertoa tarina siitä, kuinka rohkeasta ja iloisesta tytöstä tuli arka ja sulkeutunut. Sen jälkeen minun pitäisi kertoa tarina siitä, kuinka sulkeutuneesta tytöstä tuli avoin, rohkea ja luottavainen. Minun osakseni vain jäisi miettiä, mitä avoin, rohkea ja luottavainen tyttö toimii. Ja tietenkin - hyväksyä se, että en enää ole mikään tyttönen vaan neljänkolmatta vanha nuori nainen. Minun pitäisi luottaa itseeni. Se on lopulta tässä maailmassa ainoa, johon voi luottaa ja johon luottamalla voi todella saavuttaa jotakin. Omia unelmia voi elää vain itsensä kautta.

Sain tänään tilaisuuden valokuvanäyttelyn rakentamiseen, kiitos managerini ja lapsenvahtini, joka vetäytyvästä luonteestaan huolimatta osaa avata suunsa oikeassa kohdassa. Näyttelystä tulee pieni, syrjäinen ja vähäyleisöinen, mutta se tulee - reilun kuukauden kuluttua. Teeman olen oikeastaan jo päättänyt, jos sen ympärille saa vain koherentin kokonaisuuden rakennettua. Jää nähtäväksi, mitä lopulta saan aikaan. Toivoisin ainakin, ettei minun tarvitsisi vuoden kuluttua hävetä niitä tuotoksiani, jotka nyt ripustan kaikkien ulottuville.

Hyvin sekavasti, hyvin väsyneenä. Se olen minä.

Hän laittoi sielunsa sienipussissa pakastimeen

2007-10-07T19:59:00.000+03:00

Hyvät ystävät ja muut vierailijat, arvatkaa nyt edes joku, mikä edellisistä tarinoista oli faktaa. Muuten yritykseni hyödyntää blogia vuorovaikutuksellisena julkaisukanavana vesittyy täysin.

Mitä sunnuntaihin tulee, se on tuhoon tuomittu päivä, aina syksyisin aamusta alkaen. Elimistö tietää heti herätessään yöhorroksesta usvaiseen aamuun, että tämä päivä on pyhitetty raukeudelle, voimattomuudelle ja turhautumisella. Aamun ohikiitävät haukotukset vaihtuvat sumussa illan tärinään seuraavasta työpäivästä. Muistinko sittenkään laittaa vaatteita valmiiksi?

Tänään rohkaistuin vetämättömyydeltäni sentään sienimetsään, rastoineni kaikkineni. Löysimme mainioita suppilovahveropaikkoja, vaikka putoilleet lehdet peittävätkin hämäävästi sienestäjän onnen. Hirvikärpäset, nuo maailman typerimmät lentävät olennot, ovat taattua seuraa ja kopisevat tasaisin väliajoin huppuun, tiputtavat siipensä, luulevat raukat hirveksi. Kokemukseni koirista sienestyskavereina vetävät typeryydessään vertaa hirvikärpäsille. Edellinen tapasi syödä löytämänsä suppilovahverot suoraan maasta, jopa suoraan poimijan nenän alta. Nykyinen tunkee päätään muovipussiin ja talloo mennessään kaikki mahdolliset apajat.

Kaikista kokemuksista huolimatta haluaisin edelleen aivan oman turrikaisen, vaikka toisten koirien kanssa leikkimisessä tietenkin on puolensa. Eilen tutustuin kahteen karvapötkylään, jotka tunnistivat heti koiran ystävän - ja yrittivät kavuta syliin asti.

Kuljeksin epätoivon ja epäuskon rajamailla. Onko todellakin huomenna mentävä töihin? Juuri, kun aloin saada takaisin sisäistä tasapainoani, se viedään uudelleen järkytettäväksi, syrjäytettäväksi. Työpaikat eivät ymmärrä mitään henkiasioista, niille ihmisen sisäisellä olotilalla ei ole mitään merkitystä - kunhan kone vain tekee tehtävänsä mukisematta. Tuossa porukassa aivojen ja mielen kuolettaminen olisi paras ratkaisu, avoin mieli saa vastaansa vain jäätä.

Ja siitä se alkaa, loputon viikko jokailtaisine menoineen. Lainatakseni kahdeksasluokkalaisten modustehtävää Voima-oppikirjasta: Tulisipa sukupuutto!

Nyrjähtäneiden satujen maailmassa

2007-10-06T15:59:00.001+03:00

Olipa kerran tyttö, joka sai viikoksi lainakoiran. Koira oli silkkiturkkinen, pitkäkorvainen. Se oli aina iloinen ja rakasti rapsutuksia ja tytön syliin kiipeämistä. Tyttö rakasti koiraa kovin paljon.

Eräänä päivänä tyttö ja koira kävelivät meren rannalle. Rannassa oli paljon kiviä ja raikas tuuli, joka tuntui hyvältä koiran lerpaakorvissa ja tytön iholla. Yhtäkkiä koira haistoi jotakin ison kiven päällä, kivi oli osin meren saartama, koira kiipesi silmäräpäyksessä kivelle ja kiven takaa lehahti lentoon suuri selkälokki, musta selkäpuoli pahaenteisesti vilkkuen. Tyttö pelästyi valtavasti, miten koira pääsisi alas kiveltä, entä jos se rusentuisi kiviin hypätessään suin päin kiveltä alas, rakas koira älä putoa! Mutta koira oli viisas ja kapusi alas katsoen tarkasti jokaisen jalansijan. Helpottuneena tyttö rutisti koiran syliinsä, ja he lähtivät kotiin.

Seuraavana iltana tuli koiran palauttamisen aika. Tyttö kysyi isältä, eikö hän voisi pitää koiran, koska rakasti sitä niin kovin. Pitkän suostuttelun jälkeen isä lupasi neuvotella asiasta. Mutta koiran emäntä ei halunnut myydä koiraa kuin viidellä tuhannella, lainakoiria kun oli vaikea saada, varsinkaan kilttejä ja kauniita. Koira ei olisi halunnut lähteä, se pysyi itsepintaisesti tytön sylissä. Tyttö itki ja rutisti koiraansa, kunnes emäntä otti koiran ja sulki oven. Tyttö käveli masentuneena kotiin ja osti kioskista pillimehun, eikä enää koskaan nähnyt rakastamaansa koiraa.

--------------

Olipa kerran tyttö, joka oli hyvin väsynyt ja joka oli kohdannut liian monta tuttua kasvoa kotikaupungissa. Hän lähti päiväksi toiseen kaupunkiin siksi, ettei keksinyt mitään muuta tekemistä, että oli syksy ja että sinä päivänä tapahtuisi jotakin tavallisesta poikkeavaa.

Vieraassa kaupungissa tyttö meni taidemuseoon, se oli suurempi kuin hän oli osannut ajatella, kotikaupungissa taideteoksia oli vain satunnaisissa kirjastojen alakerroissa tai hämärien huoneiden nurkissa. Kohdevalot osoittivat maalauksiin ja sekatekniikoihin, välillä nuoreen tyttöön, jolla oli okran värinen takki ja paikallislehden toimittajaan, joka teki muistiinpanoja viikonlopun kulttuurisivulle. Tyttö pysähtyi taulun eteen, josta löysi itsensä, joka suuntaan pyrkivien köynnösten seasta. Mutta yläkerrassa oli vain ikoneja, jotka tyttö oli jo aiemmin nähnyt kotikaupunkinsa museossa.

Koska päivä oli jo pitkällä, tytön tuli nälkä, ja hän käveli kaupungille kahvilaan syömään salaattia. Kun hän puraisi sämpylää, hänen etuhampaansa rusahti ja hajosi palasiksi. Sen jälkeen tyttö ei enää osannut ajatella taidetta tai vierasta kaupunkia, ainoastaan hajonnutta hammasta, ja niin hän lähti kotiin, hymyilemättä matkalla kertaakaan, etteivät ihmiset säikähtäisi.

---------

Olipa kerran tyttö, joka ei osannut päättää, halusiko lähteä partioleirille vai ei. Linja-auto oli jo täynnä ja hänen ajatuksiaan ohjelmaksikaan ei otettu vakavasti. Mutta hänen ystävänsä Petteri oli lähdössä, hehän voisivat mennä yhdessä autolla, jos tyttö lainaisi vanhempiensa auton ja ajaisi sillä. Ja leirilläkin he voisivat olla yhdessä, mukavasti, niin kuin aina. Tyttö tunsi mukavaa hyrinää sisällään, lupasi lähteä, äiti antoi auton, kaikki näytti hyvältä. He halasivat ja lähtivät kotiin.

Muutamaa iltaa myöhemmin Petterillä oli kotibileet. Tyttö saapui ennen muita, he halasivat, istuivat keittiön pöydän ääressä ja nauroivat. Asunto alkoi täyttyä tuntemattomista kasvoista, tyttö tervehti kaikkia, hei, hauska tutustua, minä olen tyttö, joka ei osaa päättää mitään. Mutta sitten juhliin saapui pitkä, tymmatukkainen nuori nainen, kaunis ja notkea, hoikka ja luunkova, eikä Petteri enää huomannut lainkaan tyttöä, joka ei osannut päättää, halusiko hän olla juhlissa vai lähteä kotiin.

Tyttö seurasi sivusta Petteriä ja naista, vaelsi vieraiden keskellä, mutta ei osannut keskittyä mihinkään. Petteri ja tumma menivät parvekkeelle, kävelivät kaidetta pitkin, tyttö ei voinut katsoa, pelkäsi Petterin putoavan ja ruhjoutuvan asvalttipihan harmaaseen. Tyttö oli pettynyt ja väsynyt, hän ei nauranut, vaikka nuori poika yritti tehdä kengästä ja kengännauhoista bassoa, epävireistä ja kömpelöä. Tyttö sulki silmänsä, eikä nähnyt enää mitään.

---------

Mutta yksi saduista on totta. Arvaatko mikä?

Pipoilmiöitä

2007-10-05T19:16:00.000+03:00

Syksy on tuntunut tavattoman lämpimältä, pipot ovat pysyneet toistaiseksi poissa päistä, matkalaukussa varastossa, grillihiilien, polkupyörien ja muovikuusen seassa. Odotan hattuaikaa, se on minun aikaani, vaikka pimeys ahdistaa pientä maailmaani. Onneksi on kynttilöitä, syysvaloa, talvivaloa, harmaan pilvimassan läpi, aina autuas lyhyt päivä.

Pibot taas ovat psykologian ja psykiatrian puolella muodissa, siis pibolaariset häiriöt, jotka vievät ihmisen elämänsä nousukaudesta haudan partaalle ja takaisin. Tietysti se kuulostaa epäilyttävän tutulta, mitä muuta minunkaan elämäni olisi kuin vuorovesien vaihtelua, mutta en aiemminkaan ole ollut muodikas, en aio tehdä sitä nytkään. Ehkä persoonallisuuteni on vain vääristynyt, kieroon kasvanut, kuka käski kasvattaa lapsesta pienen paholaisen. Ehkä hän vain oli sellainen syntyessään, helppo vauva, joka sovinnaisen kuorensa sisällä räjähteli paloiksi, aina kun äidin silmä vältti, isän silmät taas näkivät omiaan, eivät olisi huomanneet, paitsi silloin kun karkumatka vei liian kauas.

Pibot ovat saaneet lahjansa vanhemmmiltaan, on siis geneettisesti periytyvä ongelma, niin kuin dysleksia tai rintasyöpä. Mutta jos edeltäjien ongelmista ei ole tietoa, ollaan tyhjän päällä, olettamusten, luulojen, hatarien muistikuvien, lapsen kaikkinäköisten silmien varassa. Oli ongelma, joka periytyi äidiltä pojalle ja isältä tyttärelle. Pitäkää varanne, tulevat rakkaat poikalapseni, joita ei kenties koskaan synny, teidät on siunattu helvetin tulella.

Pipo suojaa kylmältä, vedeltä, lumelta ja tuulelta, mutta tulen edessä pipo on voimaton, liekin yllyttäjä, tulisoihtu. Sen edessä pipo hajoaa taivaisiin, tuhka rapisee hiljaa maahan, tuulen mukana ja hajoaa atomeiksi. Niin loppuu tarina, aina ja iankaikkisesti. Amen.

Minusta pitäisi

2007-10-03T10:32:00.000+03:00

Pitäisi olla tekemässä suunnitelmia, rakentamassa elämää tyhjän päälle, visioimassa, realisoimassa, unelmoimassa. Pitäisi olla elävä päivä, vahvistava ja väsymyksen nujertava, kaikkien uusien mahdollisuuksien päivä. En ole tuulettanut, en pedannut sänkyä, en noussut vaikka uni on muuttunut sekavaksi puolitodellisuudeksi, en pessyt hampaita, en ahminut vaikka unohdin laittaa purkan suuhun.

Pitäisi ajatella innokkaana perjantaita, neljätoista päivää töitä ja heittäytyminen tyhjyyteen. Pitäisi tuntea iloa rohkeudesta, olemassaolosta, tuhansista mahdollisuuksista. Pitäisi unohtaa jokaisen mahdollisuuden olevan mahdollisuus epäonnistua. Pitäisi unohtaa jokaisen suunnitelman voivan romuttua. Pitäisi unohtaa jokaisen päätöksen voivan viedä väärään suuntaan.

"Mä en haluu enää kuulla
sun puheita siitä millainen maailma on
monimutkainen ja vaikee
sä näit sen ja siksi susta tuli aatteeton"
Maija Vilkkumaa: Ne jotka tyytyy

Muuten kyllä, mutta aatteet eivät lopu, eivät sittenkään vaikka kuolisin omaan monimutkaisuuteeni ja vaikeuteeni. On parasta olla kumartamatta ketään tai mitään, sillä nykymuodin aikaan persvako voi kumartaessa vilkkua, vaikka yrittäisikin pukeutua astetta järkevämmin kuin viisitoistavuotiaat kapinaikäänsä elävät ihmispennut. On parasta silti kuunnella muita, myös itseään, mutta ei vain itseään, sillä itsekeskeisyys on pahasta individualistisessa maailmassa, jossa mikään muu ei ole enää pyhää kuin toisen nimen ja maineen tahrattomuus, paitsi silloin kun tahraamiseen on pieninkin syy olemassa, kuten hieman humalainen yö naisseurassa, väärä viinimaku, suhteet epäilyttäviin valtioihin, veronkierto tai sattuminen väärään paikkaan.

Minusta sinusta tulisi hyvä poliitikko. Sinulla on aatteita ja hyvä ulosanti, menisit tuulettamaan paikallista valtuustoa, vaikka et kamalampaa työtä voi kuvitellakaan. Minusta sinä kuulut yliopistolle, mitä sinä koulussa tekisitkään. Minusta sinun pitäisi vain ottaa itseäsi niskasta kiinni. Minusta sinun on kuunneltava itseäsi. Minusta on hyvä, että sinulla on varasuunnitelma. Minusta suunnitelmasi kuulostaa järkevältä. Minusta tuo vaikuttaa hyvältä. Minusta sinusta pitäisi tuntua nyt siltä.

En halua kuulla enää minusta. Minusta minusta pitäisi vain saada päivitetty versio.

Tämän maiseman haluaisin muistaa

2007-10-02T19:07:00.000+03:00

Tämän päivän maisemaan olisin voinut jäädä. Yksinäinen vaeltelu kansallispuistossa olisi ollut täydellistä ilman lappeenrantalaislasten bussilastia. Kaipasin kipeästi ääninauhuria, kun kuuntelin lasten huutojen kimmahtelua yli järvenlahden metsästä metsään. Kummasti suunta kääntyi toiseksi, polulle, jossa hiljainen kulkija sai katkoa viime päivien hämähäkinverkot ja jonka varren sieniä ei ollut kukaan potkinut kumoon tai leikellyt tutkimusmielessä paloiksi.

Ei kukaan leikkelisi elävää ihmistä kappaleiksi vain mielenkiinnon vuoksi. Tai potkisi kumoon vain huvikseen. (Tällaista kyllä tapahtuu maailmassa, jota en halua nähdä). Ajattelisitte pieniä sieniparkoja!

Maailma on ikävystyttävä ja kieroutunut paikka, jos kuuntelee ikätovereiden keskusteluja kiinjnostamattomista asioista. Kieroutunut maailma on ilman typeryyksiäkin. Missä vaiheessa rahasta on tullut luontoa, ihmisen hyvinvointia ja elämää tärkeämpi mukaonnen välikappale? Missä vaiheessa yksilöstä on tullut vain yhteiskunnan tuottava osa, hyödyke tavaramarkkinoilla? Missä vaiheessa kaikki kaunis unohdettiin, jotta taloudellinen kannattavuus saataisiin huippuunsa?

Joinakin hetkinä vihaan tätä yhteiskuntaa, ihmisen luomaa järjestelmää, joka on järjetön! Kuinka voisi olla näkemättä, että lopulta ihminen kaatuu omaan pikkunäppäryyteensä, omiin kehitelmiinsä, omiin kuoppiinsa joita luuli silomaaksi. Kokeilkaa hyvät ihmiset pimeässä putoamista ampumakuoppiin!

Tämän kirjoitti joku tuntematon sisälläni. Tämä joku ei lopulta usko minkään ikinä muuttuvan.

Tapahtui tänään tyhjyydessä

2007-10-01T12:36:00.000+03:00

Maailmastapakoa on jatkunut viikko. Tuhatpalainen palapeli pöydällä on viittä vaille valmis. Mikään ei ole addiktoivampaa kuin palojen tutkiminen ja asettelu paikoilleen. Tyhjentää mielen, karkottaa turhan ajattelun, sysää ongelmat kaukaisuuteen. Suurin haaste on eksynyt pala, joka ei millään löydä kotia.

Viikonloppu vierähti, kun anoppila kävi yökylässä. Metsästimme kovasti yölamppua hajonneen tilalle, mutta emme löytäneet. Sen sijaan mukaan lähti jälleen muutama elokuva, jotta voisimme kohta uudelleen törmätä täyttyvän dvd-hyllyn ongelmaan. Tosiasiassa minun kannattaisi elää suu säkkiä myöten - pian tulot ovat huimat 0 e/kk. Mutta mitä minä rahalla, en ole onnellinen omaisuudesta, korkeintaan arkisista hyödykkeistä kuten vispilästä, kaulimesta ja säilykepurkinavaajasta, vessapaperista, pyyhkeistä ja saippuasta tai villasukista, kumisaappaista ja sadetakista.

Näin lämmintä syyskuun taitetta ei tule mieleen, mutta se ei vähennä iloa aurinkoisista päivistä. Syksy on arvaamattomuudessaan vuodenaikojen eliittiä. Koneelle on kertynyt kuviakin eniten syksystä, jonka joka vuosi vaihtuvaa ilmettä en voi lakata ihmettelemästä. Syksyllä sadekin on paikallaan, kuuluu asiaan, luo tunnelmaa. Tosin joki tulvii ja pihakasvi kuoli liikaan veteen. Kaikessa on puolensa.

Lopulliset päätökset ja toimet on sinetöity. Muutama päivä on vielä aikaa sisäistää ne itse, sitten voi jatkaa, kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Viimeiseen asti voin antaa kaikkien luulla, ettei mitään ole tapahtumassa, sitten syksyisenä perjantaina pakata laukkuni ja heittää hyvästit. Kuukausi siihen tuntuu pitkältä, mutta häviää nopeasti, tuhoutuu päivien pyörän yliajamana. Jäljelle ei jää edes muistoa. Väsymys pyyhkii kaiken pois.

Tyhjä paperi, tyhjä pää. Tyhjässä päivässä herääminen liistrautuu kellon raksutukseen, elän sumuisessa talossa. Ajan katkaisee odottamaton soitto. Hei, missä ovat ne paperit, joiden piti olla liitteenä? Hei, lähdemme huomenna yhdeksän jälkeen, tule aamukahville sitä ennen. Hei, tulenkin töistä aiemmin. Tyhjä paperi, tyhjä päivä.

Mihin katosi energia, mihin voima, mihin tunne, mihin tieto? Mihin minä eksyin, ehkä sumuun talossa, ehkä toiseen kaupunkiin, ehkä itseeni. Miten täältä pääsee pois, kysyn, mutta kukaan ei vastaa. On hiljaista ja tuulee, melkein kuulen pisarat lätäköissä. On hiljaista, melkein kuulen uneni ja ajatukseni, ajatukseni tästä päivästä ja näistä tunneista, jotka valuvat ohi kuin ihmismassat, alati kiirehtivät, täsmällisesti ohjelmoidut robotit, niissä ei saa olla vikaa, sillä korjaaminen tulee kalliiksi, emme halua tänne inhimillisiä ihmisiä!

Menen, eikä kukaan huomannut, mitä jäi näkemättä.

Päiväni miesnaisena

2007-09-27T12:21:00.000+03:00

Olen ilmeisen androgyyni ihminen: HS:n sukupuolitestin mukaan olen 49-prosenttisesti nainen ja 51-prosenttisesti mies. Uskoisikohan? Pelkkä nauttiminen vasaranheiluttelusta tai pallopeleistä ei mielestäni tee ihmisestä miehekästä.

Muotoilin itsekovettuvasta massasta hassuja elukoita ja totesin, että muovailutaitoni kaipaa harjoitusta. Ei se sinänsä ole ihme, muovailuvahaa on viimeksi ollut käpälissä joskus ala-asteikäisenä. Suurin ongelma oli tällä kertaa materiaalissa, joka osoittautui vaikeaksi käsitellä. Kaikki osat täytyi tehdä samasta massapalasta - ja siltikin pintaan jäi railoja ja pienemmät yksityiskohdat irtoilivat. Jalallisten elukoitten tekemiseen massa oli liian pehmeää, joten lehmästä tuli istuva härkä. Onneksi prosessi on tässä tapauksessa tärkeämpi kuin lopputulos.

Pienellä taistelulla kappaleeni valmistui eilisiltana. Kai sille olisi voinut vielä tehdä yhtä ja toista, mutta aikaa oli rajallisesti. Kappale on kotikutoinen ja kaikkea muuta kuin mestariteos, mutta saa luvan kelvata. Melodioissa on ainakin sen verran koukkuja, että tuotos jää kummittelemaan päähän. En kommentoi, onko se hyvä vai huono asia.

Olen tässä pohtinut, kuinka selitän mahdollisille vastaantulijoille kykyni liikkua julkisilla paikoilla sairausloman aikana. Miettimisaikaa on huomiseen asti, sillä huomenna on pakko lähteä ihmisten ilmoille. Sitä paitsi minua ei hyödytä pätkän vertaa linnottautuminen tähän luukkuun - päin vastoin! Ulkopuolella on vaikka mitä kiinnostavaa, enkä aio tukahduttaa uteliaisuuttani tai elämän kipinöitä moisten sivuseikkojen takia. Loppujen lopuksi on kai kuitenkin yhdentekevää, mitä ihmiset ajattelevat ja puhuvat. Olen niin tottunut kaikenlaiseen juoruamiseen selkäni takana, että mitä turhia murehtimaan.

Ihmisten ennakkoluuloisuus ja kapeakatseisuus yllättää edelleen. Mikä tekee erilaisuuden tai erikoisuuden hyväksymisestä niin tavattoman vaikeaa? En ymmärrä, millä tavoin erilaisuus uhkaa niin sanottujen normaali-ihmisten egoa tai itsetuntoa. Kaikkein hurjinta ja kurjinta on seurata kehitysvammaisia nuoria kouluissa, kaduilla ja busseissa. Monet ovat älykkäitä tai hauskoja, kaikki persoonia - ja kaikki yksin. Kenellä riittäisi aikaa, energiaa ja sydäntä ajatella joskus ympärillä olevia ihmisiä?

Itsessäni ihmettelen massiivista päätöksentekovaikeutta. Päivä kuluu, mutta mitään ei tapahdu, eikä voikaan tapahtua, koska en osaa ratkaista yksinkertaisiakaan asioita. Enkä halua koko päivää nukkua tai pyöriä ympyrää. Koira olisi mahdottoman kiva kaveri, joten harkitsen siirtymistä lainakoiran kimppuun. Se hyppisi riemusta kattoon, jos pääsisi kanssani iltapäivälenkille. Minä taas hyppisin riemusta, jos pääsisin lomalle itsestäni. Olen kyllästynyt, aivan kuollakseni.

Ehkä suhteessa omaan itseen pätee sama kuin suhteessa rakkaimpaansa. On tultava kyllästymisen hetkiä, jotta voi löytää toisen hetken kuluttua uudelleen. Ehkä minut on kasattu naisen ja miehen puolikkaista. Niin minusta on tullut miesnainen, jonka sisällä pariskunta elää elämäänsä. Intohimoiset rakkauden hetket vaihtuvat ajoittain mykkäkouluviikoiksi. Arkiset siivoukset ja pyykinpesut aiheuttavat kinaa, työhön suhtaudutaan vuoroin innolla ja inholla. Yhteinen aika on joskus iloa, joskus itkua, toisinaan ihanaa ja toisinaan ei niin ihanaa. Ja kun naapurin kaunis vaimo saa aikaan aiheettoman mustasukkaisuuskohtauksen, lautaset lentävät seinään.

Sehän selittäisikin paljon minusta.

Hidasta ajonopeutta!

2007-09-25T19:07:00.000+03:00

Voiko nolompaa olla kuin se, että jää sairauslomalle ennen kuin lähtee koko työstä livohkaan? Ehkä ei, en tiedä, mutta ainakin minua nolottaa täydellisesti. Kaiken lisäksi poden vuosisadan syyllisyyttä siksi, että jätän tuon työn, josta en pidä. Mikä siinä on niin väärin, sitä en osaa selittää. Yritän sanoa itselleni, että tärkeintä on kuunnella itseään ja myös kunnioittaa omia tuntemuksiaan.

Mutta mistä tietää, milloin omat tuntemukset vetävät minua nenästä? Eräänä päivänä olin kymmenen tuntia syömättä mitään, ja se tuntui hyvältä.

Huomenna, niin olen päättänyt, keskitän itseni taiteiluun. Jos on ilmaa, kuvaan. Jos ei, teen musiikkia, piirrän tai maalaan. Paremman puutteessa vaikka rakennan palapeliä tai teen käsitöitä, mutta olen päättänyt pakottaa itseni keskittymään. Keskittymään hyvällä tavalla, johonkin voimaannuttavaan, sisältä kumpuavaan toimintaan. Jos sisältä ei kumpua mitään, aion odottaa niin kauan, että sopiva hetki tulee. Ja jollei sittenkään onnistu, ryhdyn vain tekemään, ilman inspiraatiota. En siedä enää päivääkään kummallista harhailua tiloista toiseen, epätodellista oloa, ulkopuolisuutta, kosketuspintojen puutetta, päämäärätöntä haahuilua, tunnekieriskelyä, jatkuvaa sisäistä keskustelua, murehtimista, äksyilyä elämälle tai jotakin muuta yhtä turhaa.

Äiti lentelee huomisaamuna Pariisiin, minä kammoan jo etukäteen lentomatkaa, joka on edessä vain neljän viikon kuluttua.

Positiivinen yllätys on ollut se, että kaikki merkitykselliset ihmiset ympärilläni (heitä ei ole montaa, mutta he ovat sitäkin tärkeämpiä) pitävät päätöstäni alan vaihtamisesta oikeana. Kukaan ei ole suuttunut, ei hermostunut, ei edes niskuroinut. Olisin odottanut tuhahduksia, mitä minä sanoin -katseita, ei kannattaisi luulla itsestään liikoja -saarnoja tai vienoja miten tuollaisia ihmisiä voi edes olla -huomautuksia. Sen sijaan ei mitään. Onneksi osaan varsin hyvin saarnata itse itselleni.

Valvomisella on kumma vaikutus ihmiseen, joka normaalisti kaipaa lähes yhdeksän tuntia unta yössä. Kuinkahan montaa alkoholiannosta se vastaa? En ehkä suosittele, mutta mysteerisissä tiloissa on tietysti puolensa. Päivän menoa ei huomaa, koska voi vain unohtua tuijottamaan ulos ikkunasta. Ja se jos mikä on kunnioitettava harrastus, verrattavissa salapoliisityöhön! Sillä tavoin saa nimittäin reilusti mielenkiintoista tietoa lähiseudun ihmisistä - ja koirista.

Pimeä päivä

2007-09-23T19:59:00.000+03:00

Tänään olen mustassa. En tiedä mitä teen. En tiedä mitä tapahtui. Kirjoitin jotakin vieraskirjaan, jotakin elämästä ja keskeneräisyydestä. En enää muista mitä. Päivä on ollut, tullut, mennyt, niskakipuisesta aamusta pimeydensekaiseen iltaan. Enkä ole kasvanut, en viisastunut, en saanut vastauksia kysymyksiin, joita olen kysynyt.

Eilisen epätoivo on vaihtunut suuttumukseen tai epämääräiseen ahdistukseen, jota edes viinilasilliset eivät ole karkoittaneet. Tarkistamieni kokeiden keskiarvo oli 5.8, löysällä arvioinnilla. Totesin, että minulle riittää, en tahdo, halua, en kestä tätä turhanpäiväistä työtä päivästä toiseen. Kukaan ei saa siitä mitään, en edes minä itse. Ne jotka siitä jotakin hyötyvät, saavat hyötynsä ilman minuakin. Jos rohkeus riittää, sanon sen heti huomenna. Sanon, etten voi elää tällä tavoin.

Ulkona on ihana syysilta, vapaata hengittää ja ymmärtää, miten maailmassa ollaan. Nyt pitäisi poimia puolukoita, niin kuin eilen, kerätä syksyn värit kuviin ja maalauksiin, säveliin ja sanoihin. Nyt pitäisi antaa syysauringon hyväillä, vielä kun se on hellä. Nyt olisi juuri oikea aika matkustaa maalle ja tuntea syksy.

Eilen kappaleeni valmistui melkein. Tuntui hyvältä tehdä musiikkia - ja kuulla saaneensa todella jotakin talteen. Teidetta ei tee paremmaksi se, että sitä myydään kovalla hinnalla. Sitä paitsi joku aina tämänkin kokoelman hankkii, tuskin Moskiitto muuten sitä julkaisisikaan. Musiikki on yksi maailman parhaista asioista, uskallan väittää.

Haluaisin vain olla minä.

Jos menisi metsään...

2007-09-22T17:57:00.000+03:00

Lauantai on viikonpäivistä tyhmin, toisin kuin julkisuuden henkilöt ovat Helsingin Sanomien sivuilla väittäneet. Se johtuu siitä, että lauantaina, univelkojen poisnukkumisen jälkeen, ymmärtää koko viikon kuluman, sumun jossa on kulkenut. Kiireeltä ajattelematon työviikko kostaa lauantaina. Se kostaa koko rahan edestä. Kuka voi kertoa, onko se käteen jäävän rahasumman arvoinen? Ei elämää voi mitata rahassa, vaikka perintörahat kasvavat tilillä korkoa.

Suurimman osan ajasta olen taas sitä mieltä, että olen suurin epäonnistuminen koskaan. Pitäisi kai kirota niitä, jotka halusivat sukua jatkaa. Mutta en kehtaa, minussa itsessäni on tarpeeksi kirousta kannettavaksi edellisille sukupolville. Onneksi vanhimmat, jo dementiavaiheessa olevat, eivät näe, eivät ymmärrä. Kuvitelmissa ja unelmissa olen se päivänsäde, joka opiskelee ja osaa. Jos militantti tietäisi saisin selkääni. Ja sen kyllä ansaitsisin.

Kävin kopioimassa tutkintotodistusta kalliilla hinnalla. Samalla ostin palapelin, jonka aion rakentaa. En tiedä milloin, millä ajalla. Mutta se tulee makuuhuoneen seinälle. Kuvassa on kultasiipinen keiju, kauniin sudenkorennon selässä. Se on minulle unelmien elämää, jonka toivoisin tulevan uniini.

Sen sijaan unessa talomme paloi. Se oli kaksikerroksinen, punainen hirsitalo, jonka yläkertaan veivät vanhanaikaiset puuraput. Se syttyi palamaan itäpäästä, toisesta kerroksesta. Ehdimme kantaa ulos koiran ja tärkeimmät tavarat. Pihalla jäimme katselemaan tulta, joka nostatti tuhkaa ja kitkerää savua, levisi väistämättä yläkerran läpi ja lopulta tuhosi kaiken sen, mitä kodiksi kutsuttiin.

Kello oli seitsemän, en jaksanut nousta.

Eilen kävimme tutkimassa jo perinteistä paikallisen nuorison ryypiskelyjuhlaa - tosin perheaikaan, ennen kello yhdeksää. Vanhat filmit, keskiaikainen musiikki ja huopahattumyyjä olivat illan valopilkkuja. En voinut olla ostamatta päähinettä, jota jo aiemmin olin omakseni halunnut. Tämä tosin oli hieman eri värinen, pienempi, ja sai ohikulkijat hymyilemään. Tai ehkä se olin vain minä, rastoineni ja omalaatuisine vaatteineni.

Illan ilo on aamun itku. Kauniista illasta ei ollut mitään jäljellä, kun aamulla loikin pyjamassani takapihalla ja melkein lensin tuulen mukana ojaan. Tarkoitus oli vain heittää jo aikaa sitten lakastuneet kesäkukat puskan taa maatumaan. Syksy on tullut jäädäkseen, ja kukkien paikan ottavat kirjavat, putoavat lehdet. Yhdessä yössä koristepuu oli muuttunut keltaiseksi.

Kun on eksynyt, kannattaa mennä metsään. Siellä voi löytää itsensä. Tai sienen.

Syksyn sinetti

2007-09-16T10:47:00.000+03:00

Mihin mielettömyyteen voikaan ihminen tietämättömyydessään ja hulluudessaan ryhtyä! Jokaisella erehdyksellä on tarkoituksensa ja hintansa. Uusimman seurauksena joko menetän ammatillisen uskottavuuteni koko seutukunnan silmissä tai pääsen pulasta kuin paras onnenonkija.

Olen tehnyt ratkaisuni, vakaasti ja vapaaehtoisesti, ennen lopullista epätoivoa tai vaihtoehtojen loppumista. Vaihdan täysipäiväisen raadannan tieteellis-taiteelliseen harhailuun. Kaivoin tutkimussuunnitelmani kauan sitten suljetusta kansiosta, luin sen melkein kokonaan lävitse ja lähetin hyväksytettäväksi professorille, joka juuri on sinetöinyt rakkaani gradun arvosanalla erinomainen. Joku lähtee, toinen tulee. Elämän vääjäämätön kiertokulku, loputon polku. Kukaan ei ole korvaamaton, kun uusi nostetaan esiin tekemään samat asiat vielä paremmin.

Voin siis lähteä hyvin mielin, mutta tulla epäillen. Kenen paikan nyt vein?

Olo voisi keventyä, kun heittää ylimääräiselle ahdistukselle hyvästit. Sen sijaan seuraa loputon väsymys, Kummisedän jaksaa taistellen katsoa loppuun ja sittenkin henkilöt menevät sekaisin. Kuka tämä oli, kenen leivissä, kuka kuoli, en enää ymmärrä, hyvää yötä, katsotaan se uudelleen joskus, eikä kuitenkaan koskaan. Näkymättömät kaupungit kaatuvat päälle, kattovalo palaa yölampun puutteessa, toinen pakenee tunniksi vessaan lukemaan, toinen kuorsaa, joku herää, joku nukahtaa, onko jo aamu, yö meni liian nopeasti, kello on seitsemän, ei vielä, kello on yhdeksän, on pakko.

Rajattoman sävelet soivat loputtomasti päässä. Miksi ikinä ostinkaan levyn? Kävelymatkoilla yritän laulaa huomaamattomasti, mutta ohikulkijat tulevat yllättäen, sivusta tai takaa. Pikkutytöt hihittävät, kun olen jäänyt taakse. Mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa, kun ei ihminen enää saa edes laulaa vapaassa tilassa? Suljetuissa kopeissa masturbaatiokin on sallittua. Kukaan ei tuomitse suihkussa laulavaa.

Metsässä puolukat odottavat poimijaa, ympärillään parvittain hirvikärpäsiä. Olen kahden vaiheilla. Vaarannanko tukkani vai marjasadon pakastamisen? Pienet murheet ovat iloja.

Perjantaiyönä istuin bussissa, joka seisoi jonossa tunnin ja kauemmin. Toiset olivat kasassa, hengettöminä tien pientareella. Sekunnissa elämä on ohi. Samaan aikaan nauran Viivin ja Wagnerin touhuja Studio Pasilan lavalla. Olen nalkuttava ympäristöaktivisti, vaikka mieheni ei ole sika kuin ajoittain, ja silloinkin vähemmän kuin minä olen porsas. Kuvittelen olevani viisas, kun olen kaikkia muita typerämpi. Tyhmyys ja tylsyys ovat joskus eri asioita.

Häähymni

Tyttö:
Lauloin yölle, lauloin tähtösille,
kyllin lauloin kuulle kalpealle.
Miks en laulais kerran auringolle,
sulle, sydämeni päivänkulta?

Poika:
Lauloin rakkautta onnetonta,
kyllin lauloin lemmen kyyneleitä.
Miks en laulais kerran onnellista
osaa rakastavan onnen myyrän?

Tyttö:
Lauloin mieron linnun lehtipuita,
kyllin lauloin vierahitten viitaa.
Miks en laulais kerran kurkihirttä,
koska kodissani ruusut kukkii?

Poika:
Lauloin kangastusta korven kolkon
kyllin lauloin talotonta tietä.
Miks en laulais kerran keidastani,
yrttitarhaa yöni tuoksutäyden?

Tyttö:
Lauloin äärettyyttä yksinäisen,
kyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa.
Miks en laulais kerran äärellistä
maata, jota sade, päivä siunaa?

Poika:
Lauloin mahteja ma murtavia,
kyllin lauloin jumalitten juhlaa.
Miks en laulais kerran ihmislasten
häitä, joiss' on suru sulhaspoika?

Kuoro:
Murheet morsiamen helmaa kantaa,
tähtitelttaa taivaan vallat kateet,
palaa punaisena tuskan tuohus,
mutta onnen otsalehti kiiltää.

Eino Leino: Kootut runot (1896-1925)

Katoavan aineen ongelmasta

2007-09-13T20:47:00.000+03:00

Tämä päivä on ollut jo alkuaan tuhoon tuomittu, kirottu ja epäonninen. Syy on minun, väsymykseni ja sen toivottomuuden tunteen, jonka keskiluokkainen kiireinen elämä minussa saa aikaan. Olen katoamassa itseltäni, muotoon jota en tunnista, jota en ole halunnut ja jota inhoan. Minä, juoksemassa bussipysäkkien ja rakennusten välillä, seisomassa kivenkovana laiskan luokan edessä, väsymyksen sekaisessa tilassa iltaisin ahmimassa ja syylistymässä. Minä, joka ei ole minä.

Kiroan ne kaikki vuodet, jotka olen tehnyt pakoa itsestäni. Kiroan siksi, että ne ajavat minut kerta toisensa jälkeen toimimaan muiden tahtojen ja neuvojen mukaan. En osaa kuunnella itseäni muuta kuin silloin, kun muita vaihtoehtoja ei enää ole.

Jos kysyttäisiin, menisin mieluiten tupajumien kanssa hirteen enkä tulisi enää koskaan esiin. Erakoituisin mökkiin sivistyksen ulkopuolelle ja antaisin viranomaisten luulla kuolleeksi. Ja eläisin kunnes kuolisin.

Mutta ei. Ihmisen on syötävä (harmi) ja voidakseen syödä on ansaittava rahaa ja ansaitakseen rahaa on tehtävä jotakin yhteiskunnan silmissä hyödyllistä. On kannettava velvollisuutensa. Mutta kuka koskaan ikinä sanoi, että juuri tämä on minun velvollisuuteni? Helvetti, minä itseni idiootti, sattumassa soljuva elämän kerjäläinen. Ei auta muita syyttäminen, on paras siis syyttää itseään ja kantaa ristinsä. Mutta minä en ole Jeesus! (Sitä paitsi tarinan mukaan Jeesuskaan ei jaksanut kantaa ristiään Golgatalle saakka.)

Hyvät ihmiset, eristäkää minut yhteiskunnasta jonnekin, ennen kuin muutun ihmisille vaaralliseksi. Pahemmaksi kuin klassisissa kauhuelokuvissa tai sarjamurhaajadekkareissa. En minä itse sieluani valinnut enkä mieltäni särkenyt, se vain tapahtui. Yhtä hyvin se olisi voinut olla joku toinen. Minun on kuitenkin kannettava vastuu, kannettava kaikki kausaalisuhteet ja pyörittävä kuvitelmissani yö yön perään.

Eilisiltana Saarikoski puhui Eino Leinosta tallennuksen kautta, ja runoilijoista puhui myös, ja taivaasta riippuvista puista. Siitä lapsellisuudesta, jota taiteilijat kantavat sisällään. Siis siitä, mikä minulle on olematonta elämää, vetistä tulta, katoavaa voimaa ja näkymätöntä kuvaa. Siitä, mikä saa minut jatkamaan silloin, kun mitään ei ole jäljellä. Siitä, mitä ilman minulla ei ole mitään. Ei edes itseäni kuin murusina suurennuslasin alla.

Tiimalasi. Viinilasi. Tyhjeneekö se?

Ryysyrannasta hyvää iltaa!

2007-09-12T19:00:00.000+03:00

Vuorokausi kaipaa lisää tunteja! Kene puoleen pitäisi kääntyä? Jumalan? Yhteiskunnan? George W. Bushin? Ei ole mistään kotoisin, kun ei edes ehdi kirjoittamaan! On tämäkin elämää, ikävä kyllä.

Viikonloppu vierähti sekaisen väsyttävällä häämatkalla Jethro Tullin Tampereen keikan tahtiin. Anderson on edelleen uskomaton huilisti - jos joku pistää paremmaksi, haluaisin tietää. Tosin nuori liinatukkainen kitaristi jotenkin poikkesi kuviosta: missä ovat ne vanhat äijät? Onhan se söpöä, mutta söpöys ei ole koskaan vedonnut minuun. Brutaalia, anarkiaa, vaikka sitten toinen jalka haudassa! Mutta nautin konsertista, musiikista, huilusta ja kitarasta, rummuista kovasti, saliin hiljalleen syttyvästä tunnelmasta, Andersonin tarinoinnista ja taas musiikista. Enkä vain siksi, että tiiviissä tunnelmassa musiikkikin kuulostaisi paremmalta.

Sunnuntaina heräsimme aamiaiselle samaan aikaan krapulaisen Salattujen elämien Amin kanssa (ei tehnyt vaikutusta), palasimme huoneeseen ja nukuimme lisää. Oli puolikuollut päivä, sumuinen ja laiska, vain junat jaksoivat kulkea ajallaan kotiin. Kun illalla olin ehtinyt vaipua suloiseen horrokseen ja nähdä joukon sekavia unia, alkoi tapahtua: aivan kuin palovaroitin ulvoisi, mutta vaatekomerossa. Siellä ei ole palovaroitinta eikä tietääksemme mitään muutakaan korviasärkevästi piippaavaa. Yksi kerraallaan ladoimme tavaroita ulos, mutta ääntä ei löytynyt. Se vain kiersi seinästä seinään ja pään sisään ja joka puolelle. Lopulta kastunut vesihälytin löytyi lämminvesivaraajan alta. Soitto omistajalle, vedet poikki ja odottamaan aamuista huoltomiestä.

Ei tällaista voi tapahtua kuin televisiossa.

Eilen pidimme tukiryhmätapaamisen neljän ihmisen voimin. Parempihan sekin on kuin ei mitään. Tulin huolestuneeksi nuorempieni kohtaloista, mutta onnelliseksi, kun sain katsoa montaa oiretta ja ongelmaa taakse jääneenä. Minun vyyhtini on pienentynyt, ehkä jonakin päivänä heitän lopunkin sumpusta menemään ja jatkan matkaani entistä kevyemmin askelin. En tiedä mitä on tapahtunut, miksi tai miten. En tiedä onko se väliaikaista vai pysyvää, ulkoista vai sisäistä, saavutettua vai annettua, ponnisteltua työtä vai suurta sattumaa. Olen vain uskaltanut jatkaa pidemmälle kuin ennen.

Väsyneenäkin jaksan vielä uskoa, että huomisesta tulee hyvä päivä. Meillä on bänditreenit, tiedossa on pieni keikka. Olen odottanut laulamista pitkään, sillä mikään ei puhdista samalla tavoin kuin laulu, johon laittaa itsensä, äänensä, kehonsa ja mielensä. Ainoastaan salainen kotitanssi voi hipoa samoja merkityksiä. Oma lukunsa ovat sitten jokailtaiset karstanpoistotalkoot, joissa päivän kuona purkautuu hillittömin tarinoin. Odotan sitä aamua, jolloin paha henki herää kanssani yhtä aikaa ja saapuu kouluun. Sen jälkeen ei tarvitsisi enää potkuja pyydellä.

"Jokaisella on vainajansa"

2007-09-03T17:59:00.000+03:00

Pino uunituoreita Jaakobin graduja käveli juuri lähikaupasta kotiin. Yksi niistä on hyllyssä ja todennäköisesti kiiltää siellä uutuuttaan niin kauan, kunnes joku sen jonakin päivänä haluaa lukea. Mikään ei ole karmeampaa luettavaa kuin oma gradu - puolison gradusta nyt sitten puhumattakaan!

Viikonloppu sujui niin, että sunnuntai kului päätä pidellen. Ei siksi, että edellisiltana olisi ryypiskelty - pois se minusta! Satuin vain nukkumaan luontaisesta heräämisajasta neljä tuntia pidempään kieroimmassa asennossa, jonka ihmismieli voi keksiä. Samalla katselin railakkaita unia kaatosateesta (joka oli totta), kauemmas karanneesta postilaatikosta (joka ei ollut totta) ja minusta jahtaamassa sitä postilaatikkoriviä, joka häijysti aina vaihtoi paikkaansa (en tiedä, oliko tämä totta). Jos pää ei jäänyt kenolleen koko loppupäiväksi, niin mieli ainakin jäi.

Yltiösosiaalinen paripäiväinen ei kuulu tapoihin, mutta sujuu loistavasti. Aloitin vuorovaikutuksen perjantaina seurustelemalla ykköspoikaystäväni (lue: vanhempieni karvaturilaan) kanssa. Muistoksi sain suloisen karvakerroksen mustaan paitaan ja muutaman lisämustelman koipiini. Sivussa tuli juteltua vanhempien kanssa - tai siis vanhemman. Toinen istui tuolissa eikä kai pukahtanut sanaakaan. Jos jotain sanoi, niin sitä en kuullut tai kuunnellut.

Lauantaisen toripäivän ilo on käydä myyjien kanssa läpi viime päivien säät ja marjojen kypsyminen - ja hääkuva valokuvaamon ikkunassa. Entisten oppilaiden vanhempia tulee vastaan tuon tuostakin, ja pakko on tietenkin kysellä kuulumiset puolin ja toisin. Alkon setä kysyy minulta papereita ja sanon nolostuvani niiden näyttämisestä, kun olen jo niin vanha. Setäkin nauraa, kun näkee ikäni, mutta sanoo sen olevan lopulta eduksi. Ehkä sitten, kun on päässyt yli kolmenkymmenen, tuumaan.

Illalla todistetaan reaalimaailmassa virtuaalimaailman musiikkiesitystä omin silmin ja kameran ruudun läpi. LaiskanMiehen vellosten Makkaraperunat yhdistää haminalaisia sukupolvia, vaikken kyseistä ateriaa ole pistänyt suuhuni kai koskaan (nimimerkki makkara on kakkaa). Mutta kaikkea saa bilettää, varsinkin jos seura on hyvää. Kannattaako sitä nyt ylipäätään tavata muuta kuin hyviä tyyppejä - riippumatta sukulaisuussuhteiden olemisesta tai olemattomuudesta?

Illan saldoon kertyi kuitenkin tilitystä salanaimisesta ja sukulaisuussuhteiden puuttumisesta - ymmärtäkää sitten kuinka tahansa. En lopulta kuitenkaan päässyt perille, kuka oli paha, kuka sellainen kuin on ja kenelle sukulaisuus oli tärkeää ja kenelle ei. Minulle suku on joka tapauksessa ollut kadonnut jo vuosia - muutamaa hengenheimolaista lukuun ottamatta, joiden edesottamuksia on tullut joskus salapoliisimetsästettyä tai muutoin mietittyä. Ensin olin lapsi, sitten nuori, sitten sairas, kaikin puolin kykenemätön ottamaan askeltakaan kohti mahdollisesti epäluuloista tai muutoin pelottavaa sukulaisrintamaa.

Aikuisena ajattelen, että viini on verta vahvempi yhdistäjä, vaikka sukututkimuksessa on viehätyksensä. Näin puhuu alkoholistin ylväs jälkeläinen, jonka juopotteluraja tulee vastaan kahden siiderin jälkeen. Jokaisella on riippuvuutensa. Omaani en paljasta, sillä se on itsestään selvä.

Sairastelevan opettajan päänsärky

2007-08-29T13:40:00.000+03:00

Opettajan työ on vihoviimeistä puuhaa. Älkää lapset koskaan ryhrykö opettajiksi! Jopa ansaittu sairauslomapäivä kuluu tulevia tunteja pähkäillessä. Olen väsännyt monistetta ja tehtävää, miettinyt etenemistä, selannut oppikirjoja ja tutkinut kalenteria. Tätä on jatkunut koko päivän, lukuun ottamatta pientä hengittelytaukoa ulkoilmassa, joka auttaa takkuista hengitystä toimimaan paremmin. Nyt päätä särkee ja olo on kaikkiaan toivoton. En enää edes osaa päättää, haluanko laittaa kasiluokkalaiset keskustelemaan vai väittelemään.

Herätessäni luulin olon jo olevan parempi kuin eilen, mutta ylös päästyäni muutin mieleni. Silmät ja pää painavat kohti sänkyä, jota olen kaiken kykyni mukaan vältellyt. Haukotuksista päätellen annan pian periksi ja vaivun päiväunihorrokseen. Toinen vaihtoehto olisi kai yrittää syödä vähän. Aamupalasta on jo aikaa.

Eilen sain piristystä koiraystävältä, kun vanhemmat toivat karvaisen kaverin käymään täällä. Iloisen hännänheiluttajan seurassa ei yksinkertaisesti voi olla kovin nuutunut. Ongelmia läheisyyskipeälle ötökälle aiheutuu vain rastoistani, sillä sen kynnet jäävät niihin kiinni. Niin, se yrittää tosiaan kiivetä päälleni, vähintään olkapäille asti. Ja silloin rastat ovat vaaravyöhykkeellä.

Olen kuin pahemmassakin pysähdyksen tilassa. Minun kai pitäisi käyttää vapaapäivä johonkin rentouttavaan ja pohdiskella mieltäni askarruttavia kysymyksiä elämän tarkoituksesta. Kuka ikinä on mennyt keksimään, että ihmisen on saatava jotakin konkreettista aikaan jokaisena päivänä? Lopulta tyytyväisyyttä ja elämän mielekkyyttä mittaavat kuitenkin aivan muut asiat kuin pitenevä CV ja suurentuva paperikasa huoneen nurkassa. Mutta en osaa muuta, en silloin kun tiedän, että asiat ovat väistämättä edessä - jos ei tänään niin huomenna.

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten: teltta on tosiaan maatumassa takapihalla. Se oli siellä alkuaan kuivumassa, mutta nyt se on ehtinyt jo kastua uudelleen ties kuinka monesti. Olen mukakiireessäni aina ollut liian vauhdikas tajutakseni teltan edelleen lojuvan pihalla. Ja sitten kun olisi aikaa pysähtyä katselemaan ympärilleen, se kannattaa jättää väliin. Ellei sitten halua masentua lopullisesti tai ihailla sitä romua, joka päivien kuluessa on levittäytynyt peittämään tilaa.

Minusta tuntuu, että opiskeluaikana vuorokaudessa oli enemmän tunteja. Jotenkin vain aika riitti paljoon sellaiseen, joka nyt väistämättä jää tekemättä. Tai ehkä se oli vain tyhjyyden peittämistä. Oli pakko keksiä jotakin päivän täytteeksi, jottei huomaisi turhaan yksinäisyyttään. Ja kuitenkin yksinäiset syyspäivät olivat ihania, samoin talvi-illat, jolloin voi kävellä pimeässä järven rantoja pitkin. Kaikessa on hetkensä. Hetket tässä ajassa tulevat vain esiin vasta sitten, kun seuraava askel on otettu ja katsotaan taaksepäin.

Luvassa epävakaista säätä ja takapihalle maatuvia telttoja

2007-08-28T19:24:00.000+03:00

Eilen luulin kuolevani työmatkalla. Se ei ole tavallista, vaikka niin voisi joku kuvitella. Minä kuvittelin oloani aamuväsyneeksi. Nyt kuvittelen, että koko räkäisyys on peräisin viimeviikon tulvavahingoista, sillä homeinen ilma ja poskionteloihin kertyvä mönjä sopivat liian hyvin yhteen. Yhdentoistatunnin yöunien jälkeen voi vielä ottaa aamupäivätorkut ja herätä postiljoonin soittaessa ovikelloa. Hyväomatuntoinen töistäpoissaolo ei takaa levollista oloa. Herättääkö kahden viikon uran jälkeinen kipeyskohtaus epäilyksiä?

Olisihan siinä kauhukertomuksen aiheet: kesken oppitunnin opettaja niistää ties mitä eläväisiä nenästään...

Olo on ollut viime viikon liian raskaista työpäivistä asti epävakaa. Epäilen itseäni ja tätä elämää, kuten aina. Jos voisin, vetäisin itseni kaikesta irti, katselisin erilaisten pienten nukkeihmisten elämää ulkoapäin, laittaisin oman pikkuhahmoni milloin mihinkin ja tutkisin, minne se sopii parhaiten. Turha kiire pakottaa nopeisiin ratkaisuihin, kunnianhimo ja ulkopuoliset odotukset ajavat eteenpäin nopeammin kuin on tarpeen.

Sairastelussa on puolensa. Ehdin kerrankin kommentoida luettua ja nähtyä. Eilen vietimme nopean kolmetuntisen katsellen Kummisedän ensimmäisen osan. Saimme vihdoin hankittua koko sarjan, ja olemme odottaneet sopivaa katseluhetkeä. Elokuva oli loistava, vaikka aluksi epäilin, jaksanko edes katsoa sitä kerralla loppuun asti. Pelko ja epäilys olivat turhia - en edes huomannut, kuinka kaksi viimeistä tuntia kuluivat. Jäin miettimään, kuinka elokuva voi yhtä aikaa olla raaka ja herkkä. Ehkä se johtuu siitä, että elokuvan raakuus ei ole tarkoituksetonta. Ja siitä, että kuvaus on hienoa, tarina kulkee kevyesti. Ja siitä, että henkilöt ovat riittävän syviä ihmisiksi, eivät vain pintaraapaisuja tai karikatyyrejä. Alan ymmärtää, miksi Kummisetiä vanhoina VHS-kasetteina on läpi vuosikymmenten vaalittu hyllyssä. Alan ymmärtää, miksi juuri ne ovat säilyneet, vaikka kaikki muu on vuosien kuluessa hävitetty.

Myös kirjallisuus on tarjonnut elämyksiä: Pamukin Lumi on kiehtova matka aivan toisenlaiseen kulttuuriin. Kerronta on tiivistä ja yksityiskohtaista. Päähenkilöstä ja hänen tovereistaan paljastuu lakkaamatta uusia puolia, samoin kuin siitä pikkukylästä, johon tapahtumat sijoittuvat. Kirjassa on paljon politiikkaa, mutta toistaiseksi kanta on puolueeton. Päähenkilö Ka tasapainottelee erilaisten arvomaailmojen keskellä, rakastaa, etsii itseään, kirjoittaa runojaan - yrittää selviytyä hengissä vallankumouksen jaloissa. Välillä toivoisin tietäväni enemmän Turkin historiasta ja poliittisista ryhmistä. Toisaalta olen iloinen siitä, että voin ottaa kirjan vastaan arvottamatta etukäteen erilaisia ryhmiä. Luen ja teen päätelmäni siitä. Ehkä jälkikäteen voin lukea, mitä Turkissa todella on tapahtunut.

"Spektaakkelimainen konsertti"

2007-08-26T18:42:00.000+03:00

Mainos ei lupaillut liikoja eilisiltaisesta Kuusumun profeetan konsertista. Tuotos oli spektaakkeli, vaikuttava kokonaisuus ääntä, kuvaa ja liikettä. Rätössä on uskomaton määrä energiaa, joka purkautuu esitykseen. Sitä katsoessa ei voi olla nauttimatta. Raskaammatkin kappaleet saivat lisää syvyyttä - itse kun olen hempeämmän profeetan ystävä. Jos lavalla on yhtä aikaa jousia, stemmalaulajia ja rock-yhtye, ei lopputulos voi ollakaan muuta kuin mielenkiintoinen, positiivisella tavalla. Tunnelma vaihteli herkästä ja melodisesta suoranaiseen huutamiseen. Disharmonisia laulusointuja ennen hevisooloa. Mikä ettei!

Joku voisi ajatella, ettei kannata matkustaa bussilla ja junalla halki koko eteläisen ja läntisen Suomen kuuntelemaan konserttia. Minä vain en ole se joku. Matka oli rentouttavaa irtautumista viikon töistä, vapautumista arkiviitasta. Pori oli sopivan kokoinen kaupunki, jossa ihmismassa ei muuttunut ahdistukseksi. Hostelli oli oikein kotoisa ja siisti, emäntä oli todella ystävällinen ja ruuat mahtuivat sopivasti jääkaappiin. Enempää ei majapaikalta voisi toivoa.

Perjantaina yövyimme Helsingissä isovanhempien luona, koska Poriin ei olisi täältä päässyt enää työpäivän jälkeen. Jäimme suosiolla bussista jo Itäkeskuksessa. Mikä onni! Matka keskustaan metrolla muodostui ahdistukseksi, kiitos juopuneen herran, joka olemuksellaan kiteytti koko juopuneen ihmisen maailman. Ensin sanoi vihaavansa ja tappavansa vastapäätä istuneet, sitten rakastavansa. Hetken aikaa pelotti, vaikutti siltä kuin poliisit olisi soitettava pian paikalle. Herralla oli rikas täti. "Niin rikas täti joka on yks maailman rikkaimmista tädeistä." Jos mahdollista, keskusta oli vielä ahdistavampi, taidetta ja viinaa janoavien ihmisten täyttämä muurahaispesä. Tutustuminen taideantiin jäi kävelyksi metrolta junaan. Ei harmita.

Syksy on tullut tuulen mukana jostakin päin maailmaa. Aamulla asemalla oli viileää ja hypin pysyäkseni lämpimänä. Yhtäkkiä vuodenaika on vain vaihtunut, ilman ennusmerkkejä tai varoituksia. Vielä keskiviikkona kesämyrsky riehui ja huuhtoi koulun homepesäkkeet liikkeelle. Nuoret juoksivat sateeseen ja salamoihin, me kannoimme roskakoreja katon vuotokohtiin. Illalla olin uupunut viikon koetuksista ja täysin valmis luopumaan koko työstäni ja mistä tahansa, jotta saisin levätä. Ei ole raskasta opettaa. Raskasta on se, ettei saa opettaa, nälvivät kommentit, kiroilevat ja kiukuttelevat murrosikäiset, metelöivät ja häiritsevät pojat ja kaikenlaatuinen alituinen testaaminen, jota uusi opettaja saa osakseen. Jos tilanne ei rauhoitu syksyn mittaan, olen työuupunut jo ennen syyslomaa.

Aivan kuin uupumukseeni olisi perjantaina vastattu, kun vastahankoisten kakaroiden lauma päätti ryhtyä viihtymään tunnillani. Meillä oli jopa hauskaa. Tunnelma ehtii muuttua viikon aikana raivosta ja vihasta innostukseen ja iloon. Olisipa olemassa jokin taikasana, jolla kaikista päivistä saisi keveitä ja iloisia. Mutta ei se ole vain minussa, tilassa on kaksikymmentä muuta. Lopulta päätös on heidän, jotka eivät sitä ymmärrä.

Elokuun pyörre

2007-08-19T19:17:00.000+03:00

Työelämä syö kirjoituksien rippeet. Sunnuntaita ei voi pyhittää priorisoiduille toiminnoille, joillei halua improvisoida seuraavaa työpäivää. Well, ilman rahaakin voisi olla. Kehitin järjettömän loistavan suunnitelman ensi vuodelle, mutta en puhu siitä vielä mitään. En koskaan kirjoittanut edellistä lausetta.

Olen jälleen vanhentunut vuodella, näkökulmasta riippuen onnekas tai onneton lisävuoden kertyminen ajoittui tälle iltapäivälle. Olen kipeyttänyt jalkani kävelemällä huonoilla kengillä liian monta kilometriä. Tosin päämäärän takia jalat kannattikin tärvellä. Kampin laulu ei ole tähän mennessä ollut kertaakaan huono kokemus. Kun saisi ja osaisi itsekin laulaa yhtä tasokkaassa porukassa. Lahjattomien on tyydyttävä harjoittelemaan muiden lahjattomien seurassa. Jostakin syystä Kostiainen oli taas tunnistettavissa, vaikka muiden säveltäjien teokset kirivät sittenkin tällä kertaa ohi. Harva tuppukyläläinen tulee edes ajatelleeksi, miten monella eri tavalla kuoro voi laulaa - jos osaa.

Eilen vietimme etuaikaista vanhenemisjuhlaa tarjoilemalla sukulaisille kakkua ja kahvia. Illalla humalluimme vain lievästi muutamasta siideristä ja käyttäydyimme muutenkin kummallisesti. Kaupungilla törmää liian moneen sukulaiseen, jos kiertää kauppoja, mutta kuulee myös uusimmat tiedot vanhasta työpaikasta. Onko mitään hellyyttävämpää kuin mielestään epäonnekasta opettajavaihdosta purkava huolestunut vanhempi, joka toivoo lapsestaan biologia tai metsänsuojelijaa?

Sukulaiset pitävät huolta siitä, että lähden koulutöihin uusissa vaatteissa. Minä taas sotken uudet housut heti ensimmäisenä päivänä punajuurella ja saan kokeilla punaisessa vadissa, kuinka turkoosi väri lainehtii reunojen yli lattialle. Markkinahattu päässä voi yrittää sienimetsälle, mutta hirvikärpäset iskevät sittenkin. Jos en malta pitää itseäni poissa pusikoista, saan pian heittää hyvästit rastoilleni ja siirtyä (kiroilevien) siilien kerhoon. Hirvikärpäslegioonan majoittaminen rastojen sekaan ja sisälle ei tunnu houkuttelevalta. Mutta sienet ja puolukat kelpaisivat - varsinkin, kun mainioita puolukkapaikkoja saattaisi olla tarjolla.

Sain mahdottoman hienon syntymäpäivälahjan: Tähtikirkas yö -elokuvan. Joku saattaa muistaa elokuvan tehneen minun vaikutuksen joskus aikaa sitten. Siitä asti olen halunnut saada dvd:n itselleni. Kuinka paljon haluun vaikutti se, että isäni piti myös elokuvasta, sitä en osaa sanoa. Hyvä elokuva siirtyy sukupolvilta toisille, yhtä vääjäämättömästi kuin huonot geenit. Murhakohtauksista voi nähdä painajaisia, mutta raakalaismaiset unet ovat hyvää vaihtelua sekavan unimassan keskellä. Jotakin, mitä ei voi unohtaa heti herättyään liian aikaisin.

Syksy on tullut, minä olen syntynyt. (Jos ruvetaan symbolisiksi: omenat odottavat puissa poimijoita. Tosin meidän villiomenapuussamme ei ole ainuttakaan omenaa.) Uusi vuodenaika saa tulla, olemme saanet kesän. Kyllästyn niin nopeasti, että vaihteluväli on juuri sopiva. Mutta valoja ei tarvitsisi sammuttaa liian aikaisin. Olen varma, että tänä vuonna hukun pimeään.

Työn orjat sorron yössä - lähiökoulun arkea

2007-08-15T19:42:00.000+03:00

Elämä on ollut pikakiitoa sitten viime kerran. Työ ei jätä tekijäänsä rauhaan. Kutistun töideni alla, kadotan otteen itseeni ja huomaan tekeväni työtä 12 tuntia päivässä. Sen jälkeen välähdyksiä tulee mieleen jatkuvasti, unissa unohdan anoa lomaa tai joudun muulla tavoin ikävyyksiin työpaikalla.

Eilen koulun upouudet oppilaswc:t oli ehditty jo töhriä (ensimmäinen oikea koulupäivä), vaikka tarpeilleen ylipäätään pääsee vain pyytämällä opettajaa avaamaan oven. Ehkä olisi parasta antaa oppilaiden paskoa muutama viikko housuihinsa, jotta vessan arvostus kasvaisi.

Lähiön perheriitojen, pysäkeille sammuneiden ja juopottelevien nuorten keskellä kasvaneet suhtautuvat kaikkiin ja kaikkeen vihamielisesti. Pahimpia ovat maahanmuuttajat, jotka saavat olla eristyksissä sekä välitunnilla että luokissa. Sitten tulevat ne oppilaat, jotka eivät kuuluu omaan jengiin. Kolmatta sijaa pitävät opettajat, jotka käskevät ja vaativat. Jos tunnilla katsotaan videota ja jutellaan mukavia, opettaja kyllä kelpaa.

Minä vaadin, käsken ja koulutan. Minun tunnillani ei nukuta, perkele! Pikku raivopäät saavat takaisin samalla mitalla - ja vielä pahemmin. "Jos lopetat kiroilun, voin ehkä kutsua sinua oikealla nimelläsi." Vihamieliset ja niskottelevat, laiskat ja välinpitämättömät nuoret saavat adrenaliinitason nousemaan.

Kummallista kyllä, seuraavana päivänä koko joukko kirjoitti ja väritti kiltisti portfolioiden kansia. Ehkä minulla on vielä toivoa. Tai oikeammin sillä opettajaminällä. Minäminä kutistuu joka kerta, kun opettajaminä saa voiton luokkahuoneessa. Lopulta jättimäinen mutamöykky imee minut sisäänsä, röyhtäisee ja lähtee etsimään seuraavaa uhria.

--- siirtyminen todellisuudesta toiseen ---

Mitä minuun itseeni tulee, vietin kenties kesän parhaan (tai ainakin toiseksi parhaan, omien häiden jälkeen sen seuraavaksi loistokkaimman) päivän lauantaina. Kitaristi, hänen tyttärensä ja rakkaansa, minä ja minun parempi puoliskoni vietimme hulvattoman markkinapäivän, joka huipentui iltaiseen esiintymiseen meren rannalla. Päivän aikana treenailimme, kiertelimme markkinoita, riehuimme tivolissa - siis minä ja pikku neiti riehuimme. Kävimme seikkailutalossa ja kovaa pyörivässä vekottimessa, ja minä heitin itselleni pallolla jättiapinan.

Sen jälkeen nautimme puistokaljaa ja siideriä. Me lapset riehuimme puistossa: kiipeilimme, laskimme sähköistä liukumäkeä ja ratsastimme norsulla ja paljon muuta. Nauroimme ja nautimme kesästä, toisistamme, vapaapäivästä, markkinatunnelmasta ja ties mistä. Sellaisen päivän lopuksi voi rakastaa elämää täysillä. Maailmassa on ihania ihmisiä, tiesittekö? Rakastamisen arvoisia.

Naamioiden takaiset kasvot

2007-08-10T10:03:00.000+03:00

(Viimeiset hetket ovat käsillä. Siis viimeiset vapaahetket. Jos olisin viisas, ryhtyisin pesemään ikkunoita ja siistimään asumustani, joka on jälleen kerran päässyt hautautumaan erinäisten turhien tavaramassojen alle. Olen vakaasti sitä mieltä, että paljon mieluummin lähden pyöräilemään, joten asunto saa minun puolestani pölyyntyä rauhassa. En ajattele sitä, mitä olisi syytä ajatella. Suljen silmäni vielä ennen sunnuntaiaamua.)

Mummojen internettaitojen lisääntyminen voi uhata sanavapautta, mutta ei anneta sen häiritä. Jostain syystä kaikki ihmiset eivät ymmärrä harmitonta roolikirjoittelua tai asioiden kärjistämistä ja totuuden vääristelyä teksteissä. Se mitä luon, ei ole minä. Edes biografiset teokset eivät koskaan ole objektiivisesti totta. Sanat ovat täynnä leikkiä, asenteita, valheita ja petoksia. Niiden taakse ei voi nähdä.

Kaikkien näiden ryppyjen alla se olen minä.
Tähän valepukuun elämä meidät viimein pakotti.
Eeva Kilpi

Ja kun viimelukukautiset ystävät pyöräilevät ohitse, kuuluu huuto: Mulla on kolmas hamsteri! Ja minä nauran ja kaupan edessä ihmiset kääntyvät katsomaan paheksuen. Ihmiset ovat niin hautautuneita vakavuuden kuoppiinsa, että harmistuvat toisten ilosta. Kateus on kasvanut ihmisiin kuin köynnös. Toisen onnistuminen on jotakin toiselta pois. Mutta maailmassa ei ole ilokiintiötä eikä rajattua määrää onnellisuutta.

Kaipaan vaihtelua, vaihtelua tähän taloon, tähän kaupunkiin, näihin ihmisiin. Kaipaan vapautta ilman vastuuta, lentoa ilman laskeutumista. Oliko sitä joskus ennen? Silloin, kun seikkailuksi riitti kiipeäminen ison kiven päälle ja vapaudeksi juokseminen kallion reunalta toiselle. Olen luonut itselleni polun elämään mutta en tiedä, haluanko kulkea sitä pitkin. Pelkään, että taaksepäin katsoessani näen vain särkyneitä toiveita ja taivaisiin kurottuvia unelmia, joilla ei koskaan ollut edes mahdollisuutta toteutua.

Tästä on laskeuduttava, palattava, hengitettävä ja jatkettava matkaa.

Itäisen Suomenlahden kansallispuisto

2007-08-08T21:18:00.001+03:00

Sammakkolammen iltakajo

Kuusen kurkotus

Elämän jälki

Pienoismallimaisema

Tulevaisuus

Vie minut kauas pohjoiseen, etelätuuli

2007-08-07T15:26:00.000+03:00

Kun kesä todella iskee tajuntaan, alkaa töiden teko ja hikoilu kannettavan tietokoneen äärellä. Kokeilin suunnittelutyötä sunnuntaina, mutta en tullut viisaammaksi. Eilen hellepyöräilin työpaikalle ja takaisin ja hikoilin matkalla varmaankin litran. Retkestä oli se hyöty, että sain lukujärjestekseni miinus S2-tunnit ja näin koulun oman kirjaston, henkilökunnan suihkutilan ja ruokalan. Sain myös avaimen, jota en vielä ole ehtinyt hävittää.

Kadotin mystisesti soolosoittimeni nokkahuilun. Etsittyäni sitä eilen ja tänään sekä kotoa että treenipaikalta tunsin itseni epätoivoiseksi. Miten kukaan voi kadottaa tavaroitaan jatkuvalla syötöllä? Lopulta Jaakob löysi sen miltei paikaltaan musiikkikaapista.

Jotta tunnelma kevenisi, palataan menneiden päivien retkeen. Kaikki onnistui sinänsä hyvin, mutta väsymykseltä oli ihana kellahtaa lauantai-iltana omaan sänkyyn. Kerrankin nukutti mainiosti. (Tosin siihen hyvän unen alkava putki sitten loppuikin.) Vierailumme perusteella voisin päätellä, että turkulaiset ovat hulluja. Elimme kaksi päivää aivan hansakorttelin vieressä, jatkuvissa juhlaväen huudoissa ja sekapäisissä touhuissa. Ensimmäiset olivat juovuksissa jo hyvinkin aamupäivän puolella, mutta todelliset kyntensä väkijoukko näytti aamuyöstä. Toisen yön yritin nukkua korvatulpat korvissa, mutta ne eivät tykänneet kestää kieroissa korvakäytävissäni.

Torstaina kiertelimme jonkin verran kauppoja, koska niin on yleensä tapana anoppilasuvun keskuudessa. En oikeastaan tarvinnut mitään, mutta ostin kuitenkin kolmellakympillä alennusvaatetta: kahdet housut ja kaksi mekkoa. Kaupungilla kiertely oli perjantaina hauskaa niin kauan, kunnes lentomuurahaisparvi valloitti kaupungin. Muurahaisia oli joka paikassa, ne lentelivät vailla suuntaa tai tarkoitusta päin seiniä, ihmisä ja autoja. Minun oli laitettava villatakki päähäni, jotteivät ötökät olisi vallanneet takkupäätäni - niin olikin hyvä kävellä Kakolanmäelle.

Paras anti oli ehdottomasti Aboa vetus ja Ars nova. Tuntuu uskomattomalta, että keskeltä nykyaikaista kaupunkia - tai oikeastaan sen alta - on löytynyt kokonaan toinen, vanha kaupunki. Nyt ihmiset ovat lentomuurahaisten tavoin kansoittaneet muinaisen kauppapaikan, tallanneet vanhat tiet, talot ja maisemat olemattomiin, kasanneet asfalttia, betonia, rautaa, terästä ja tiiltä kerroksen toisensa jälkeen. Kaiken sen keskellä virtaa ikiaikainen Aurajoki, likaisena ja surullisena. Joen kupeessa kohoaa vanha linna idyllisine pihoineen, toivottoman harmaan satama-alueen vieressä. Enää ei kaivata linnanisäntiä, mutta veroja voidaan kerätä, kiitos.

anna meille meidän syntimme anteeksi/
anna meille meidän jokapäiväinen kykymme suruun/
sillä emme tiedä erheidemme kantomatkaa/

Inspiraation kuolema

2007-08-02T10:58:00.000+03:00

Muiden mielestä olen hullu, kun vapaaehtoisesti vietän puoli päivää papan kanssa metsässä. Rämmimme vesaikossa, hypimme ojien yli, ylitimme tulvivan puron uponneita, liukkaita puita pitkin - eivätkä liian lyhytvartiset lainasaappaat edes hörpänneet vettä. Kaikesta vaivasta huolimatta ainuttakaan lakkaa ei löytynyt. Puolet kantarelleista oli hukkunut miltei tulvivaan järveen, samoin ne harvat mökkilaiturit, joita järven rannoilla on.

Säästyimme hirvikärpäsiltä. Olen hiljaa mielessäni miettinyt, kuinka hirvikärpäset poistetaan rastatukasta. Toistaiseksi ainut ratkaisuehdotus on ollut tukan pois leikkaaminen. En kuitenkaan ole vielä valmis luopumaan pehkosta, vaikka uusi kasvu ei tahdokaan rastoittua lainkaan.

Epämieluisa ahdistus siirtymisestä keskiluokkaiseen työläiselämään vaivaa, vaikka menen työpaikalle vasta maanantaina. Vähintään puolet minussa huutaa töiden aloittamista vastaan: en jaksa, en halua, en tätä kiirettä, en vaatimuksia, en superpersoonan esittämistä luokan edessä, en turhanpäiväisiä opetussuunnitelmia, en edes varmaa palkanmaksua. Vapauteni riistetään rahan takia. Sitäkö minä haluan?

Kuka ylipäätään koskaan on sanonut, että keskiluokkainen, hyvin menestyvä, taloudellisesti vakaa elämä olisi jollain tavoin arvokkaampaa kuin epämääräinen vellominen ja satunnaisten työkeikkojen hoitaminen? Suuri osa ihmisistä ei kai ole koskaan miettinyt, mihin kaikkeen vapaudessa voi pystyä. Luovuuteen, itsensä tuntemiseen ja elämiseen sovussa luonnon kanssa ei ole apua pankkitilin kasvavasta saldosta. Lopulta jäljelle jää vain kasa omaisuutta, jota kukaan ei halua.

Haavoitan itseäni toisten tähden, eikä haaveista tule kuin katoava muistijälki aivojeni rakenteisiin. Kun ne tuhoutuvat,jäljellä ei ole mitään.

Kuinka söpöstä jäniksestä tuli marsipaaniporsas

2007-07-29T11:01:00.000+03:00

mitä olisikaan lähteminen ilman viime hetken paniikki-imurointia, edestakaista juoksemista ja tavaroiden heittelyä paikasta toiseen. Kaiken keskellä koneriippuvaisten on vielä istahdettava ruudun ääreen, uusittava kirjastolainat - ja kirjoitettava eilisillan ja viime yön kokemuksista.

Jäniksen vuosi oli loistava elokuva. Kaunis, tunnelmallinen, kriittinen ja persoonallinen yhtä aikaa. Luontokuvaus oli mahtavaa ja Vatasen henkilökuva oli mainio. Elokuva oli älyllinen komedia - minusta pelkkä määritelmä komedia ei riitä kuvaamaan teosta. Olisin halunnut tietää, kuka esitti jänistä, mutta niitä olikin ilmeisesti useita ja niiden tarkempaa personointia ei katsottu tarpeelliseksi. Näyttelijöistä löytyi yksi kotkalainen, joka kantaa isäni sukunimeä. Epäilen hänen edustavan sitä parempaa sukuhaaraa, sitä jossa on taiteilijoita, muusikkoja ja muita osaajia. (Totuuden nimessä ainakin Sibis-muusikkoja on tässäkin haarassa, mutta onpahan paljon muutakin.)

Minulla on epämiellyttävän iso olo tiukahkossa hameessa, jonka hankin kai kolme vuotta sitten. Taidan vielä juosta vaatekomerolle ennen lähtöä ja sittenkin vaihtaa kuteet. Päättämättömyyteni nousee uskomattomiin mittoihin kiireisissä valintatilanteissa, tai sitten yritän vain puolustella itseäni.

Viime yönä minut taas jätettiin, keskellä päivää ja yllättäen. En tiedä, kuka jättäjä oli, mutta epäilen entistä poikaystävää. Silloin unella tosiaan olisi todellisuuspohjaa. Unessa itkin ja huusin sekä ystävälleni että hänen läheisilleen ja sanoin mieluummin käveleväni kymmenen kilometriä kotiin kuin kulkevani heidän kanssaan. Illemmalla oli jokin elokuvaesitys suuressa salissa. Minulle ei tietenkään ollut tilaa kenenkään ystävän tai tuttavan vieressä, entinen ystävä ei ollut huomaavinaankaan, joten hiivin salin etuosaan ja istuin hämärässä laihan ja rujonnäköisen pojan viereen. Rujo osoittautui hauskaksi ja ystävälliseksi ihmiseksi, joten näytöksen jälkeen jäimme aulaan juomaan kahvia kovin omituiseen kahvioon, jossa teevettäkin sai kauhoa lasimaljasta suoraan omaan kuppiinsa. Aloin epäillä teeveden hygieenisyyttä, enkä voinut juoda sitä. Eräällä hyllyllä oli marsipaaniporsaita, joista valitsin yhden itselleni.

Tähän on hyvä lopettaa, kyyti Helsinkiin on pian täällä. Tosin marsipaaniporsaat puuttuvat.

Laittomien kopioiden sävelet

2007-07-28T20:19:00.000+03:00

Tämän aamun projekti liittyi taas kerran musisointiin. Olen sentään saanut uusia nuotteja ja kysynyt porukkaamme uutta kitaristia, joka ei luvannut eikä evännyt mitään. Siinä sivussa voi tehdä hamelöytöjä ja ostaa savukalaa torilta. Illalla saa omistautua tuliaisviinin nautiskeluun ja katsella noloa häävideoa. Lauluni ei ole aivan niin kamalaa kuin kuvittelin.

Pidän vitriinihyllystä, joka meillä on olohuoneessa. Sen sisällä on kaunista, kuten kuva nuoresta isästä, papan veistämä karhu, kuvia lapsuudesta, tanssijapariveistos ja suolataikinatonttu. Mutta ennen kaikkea vitriinin lasiovet leikkaavat leveyttä pois. Siinä kehtaa katsella itseään kauniina. Peilissä totuus on pelottava, joten minun kai pitäisi pysytellä erossa koko kapistuksista.

Viime yönä tapahtui kummia: kolmen kattauksen illallisia, hovijuonitteluja, ystäviä ja vihamiehiä. Kaikki samassa, valtavassa talossa. Jollakulla oli lapsi, josta olin erityisesti huolissani. Lisäksi oli huolissani siitä, mitä juonia ihmisten kesken oli käynnissä: kuka ajatteli, mitä, kenen pään menoksi. Meinasin eksyä talossa seuratessani jotakuta palvelijaa liian monen huoneen läpi. Itse isäntä oli hyvin tarkka siitä, kuka kulki missäkin ja kenen seurassa. Lopulta pakenin sen pienen tytön kanssa. Ehkä meitä ahdisti.

Turms kuolematon on ollut hyvä kesälomakirja. Saan sen pian loppuun, tänä iltana. Mutta aivan yhtä koskettava Turms ei ollut kuin edelliset Waltarit, vaikkakin hyvin kiehtova. Luultavasti minun pitäisi olla viisi vuotta vanhempi voidakseni eläytyä täysin Turmsin tarinaan. Erityisesti kiinnitin huomiota vaimoon, petolliseen viettelijään, jota Turms kuitenkin jaksoi rakastaa. Ajatus vaateettomasta rakkaudesta tuntuu mahdottomalta. Kuka voi antaa anteeksi vaimolle, joka synnyttää lapsia kahdelle muulle miehelle ja lähtee lopulta rikkauden perään? Ehkä haluaisin olla itsekin kuin Arsinoe: viehättävä, vaarallinen, kaunis ja vastustamaton. Sen sijaan olen ulospäin tavallinen ja persoonaltani ainoastaan outo. Siinä ei ole kahdehdittavaa, vaikka joku niin voisi kuvitella.

Huomenna kutsuu pääkaupunki ja sen jälkeen sukulaiskierros. En siis tiedä, koska palaan jälleen koneen ääreen. Toivottavasti matkan varrelta löytyy koneita, joilta voi käydä kommentoimassa matkan etenemistä. Onnellista on se, etten odota mitään. Silloin ei voi pettyäkään.

Iltainen elokuva vieköön minut Jäniksen vuoteen.

Tarina stressantuneesta työttömästä, jonka päivärahat loppuivat

2007-07-27T15:56:00.000+03:00

En osannut viime yönä nukkua. Sieniretken saaliiksi sain piirakkamustikat ja hiki on, vaikkei tekisi mitään. Kummipojalle ei kelvannut jäätelö, vaikka on lämmintä. Jalkapallopeli muuttui lähinnä lössöpalloksi. Vaikuttaa kummalliselta.

Tänään olisi jo pitänyt vaikka edes soittaa töihin, mutta mitäpä siitä. Tänään tuli kuitti, joista paljastui opetustunteja olevan ensimmäisessä jaksossa 28. Palkka on laitettu jo maksuun, vaikkei työtunteja ole takana ainuttakaan. Naapurikaupunkien tavat ovatkin aina olleet kummia. Kotka on edelleen ruma ja tyly kaupunki, enkä pidä Meripäivistäkään, joten olen näemmä työllistymässä aivan väärään paikkaan. Sitä ei vain pidä kertoa työnantajalle. On tämä kumma, että töistä tarvitsee stressata lomallakin. Tai sitten olen vain liian tunnollinen - auttamaton kiltiksi tytöksi pakotettu Peppi Pitkätossu. Kasvatus on kuolettavaa!

Jaakobin gradu tipahti eilen postilaatikkoon, se matkustaa esitarkistettavaksi. Olin avuksi työssä niin vähän, että oikein hävettää. Työttömän laiskuudella ei ole rajaa. Radio Novassa kyseltiin tänään, mitä kaikkea lomalla jäi tekemättä. On ehdottomasti parempi, ettei asiaa edes mieti. Tästä talosta vain puuttuu joku, joka pitäisi taloa pystyssä. Meidän tapauksessamme sitä ei tee edes asunnon omistaja, joka on yrittänyt jo yli vuoden kaataa pahassa paikassa kasvavaa pihamäntyä. Well, never mind.

Olennaiset asiat ovat kohdallaan. Kun naapurit viettävät iltaisin terassilla grillijuhlia ja hoilottavat epävireessä huonoja poppisbiisejä, me katselemme vanhaa kauhuleffaa. Päätynaapurin isäntä on hyvä tyyppi - voi siis minun puolestani hoilotella, jos siltä tuntuu. Suuremmat antipatiat kohdistuvat seinänaapuriin. Pariskunta ei osaa edes tervehtiä kunnolla. Päädyn nuori emäntä juoksee lähinnä karkuun, jos naapuri sattuu samaan aikaan paikalle. On hyvä, että taloyhtiössä asuu normaalejakin ihmisiä, kuten me. (Huomaa ironinen äänensävy.)

Eiliset osabänditreenit olivat succée väärin kirjoitettuna. Tango-osuus sisältää soolon haitarille ja nokkahuiluimprolle. Valssiosuudessa useampi kappale nivoutuu kokonaisuudeksi - vain yhdellä modulaatiolla. Kitarasoolo puuttuu, samoin kuin minun haikailemani perkussiosoolo. Ensimmäinen on mietinnässä, jälkimmäisestä täytyisi varmaan jutella rumpalin kanssa. Aina voi tietysti kokeilla anovaa hymyä ja silmien räpyttelyä ja tehdä asiasta ilmoitusluontoinen. Tasa-arvon nimissä en kuitenkaan sitä tee. Epäilemättä osaisin tarvittaessa.

Lapset sanoivat, että nurmikkoa nurmikkkoa ei ole leikattu ainakaan vuoteen. On kai siis otettava onkeensa ja mentävä leikkaamaan nurmikko. Ja onhan siinä totuutta. Jos en leikkaa nurmikkoa nyt, miltä se näyttää ensi viikon reissun jälkeen? Käsivehjes saattaa jo nyt tehdä tenän paksuimpien tuppojen kohdalla... Voisi tietysti tehdä retken naapurin pihalle ja lainata siimaleikkurin. Mutta Mysteerimieheltä ei uskalla lainailla kamaa - tyypin reaktioista ei ole havaintoja.

On asioita, joita on tehtävä, muuten niitä ei tule tehtyä. Törkeää toisten sanojen väärentelyä. Sitähän tämä kaikki.

Koira, joka tunki päänsä viinimarja-astiaan

2007-07-26T14:18:00.001+03:00

Heräsin yllättäen pirteänä, vaikka eilinen oli kahlaamista syvässä vedessä. Kävin tosin iltalenkillä kuulemassa Puolustusvoimien varusmiessoittokuntaa rannassa, mutta silloinkin vatsaa koski ja olo oli kaikin puolin epäsuotuisa musiikkiesityksen kuunteluun. Jotkut esitykset olivat kyllä onnistuneita, kuten Majakkasaari, jossa torvisoolo oli koskettava. Show bändiä en jaksanut jäädä enää kuuntelemaankaan, vaan kiirehdin kotiin katsomaan Hovimäkeä, jota ei koskaan tullut.

Pirteyttä pitää käyttää hyödyksi, vaikka kulkisikin väärään suuntaan. Viidenkymmenen kilometrin pyöräily tekee olon raukeaksi, vaikka välillä on pysähtynyt poimimaan viinimarjoja koiran avustamana ja syömään jäätelöä. Minun tietysti olisi pitänyt pyöräillä työpaikalle, mutta jotenkin onnistuin taas mielessäni luistamaan velvoitteista. Nyt reisissä on kummalliset rusketusrajat ja niskat keksivät mennä ennätysjumiin matkalla, mutta olenkin aina pitänyt itseni kiusaamisesta.

Kiitos nykyaikaisen tiedonkulun, pyöräretkellä voi tulla ilmi asia jos toinenkin. Julkiesiintymisessämme, Lavi-laulutapahtumassa, esitetään paljon itsestään selviä kappaleita, joten meidän lauluvalinnoillamme ei ole hätää. Pääsemme toteuttamaan itseämme. Ankkalammen valssin nuotit sain tuotuna kaupunkiin. Tauluni löytyi Jyväskylästä, Kauppakadun kaapista. Olin kokonaan unohtanut.

Helsingin Sanomissa oli juttua kulmilta, sieltä viinimarjapensaiden läheltä. Museotie sai ansaitsemaansa huomiota. (Tosin tiellä on uusi päällyste ja uuden päällysteen päällä irtosoraa. Kun lisätään kulkeva pyörä tien ja soran päälle, seuraa kivisade ja kopsahduksia kypärään. Ei hyvä.) Siitä en tiedä, kannattiko tuppukylän kummallista nuorisoa kuvata lehteen asti.

Eilisessa Draculassa oli vampyyrilepakoita, jotka saivat nauramaan, ja ilmeitä, joilla voisi olla historiallista arvoa. Myös itse vampyyrin puhetapa olisi omaksumisen arvoinen, mutta jätän sen suosiolla muille. Ilmeilyn pidän itselläni, minulla on siihen lahjoja. Jos mikään muu ei kevennä tunnelmaa, ilveily yleensä tepsii. Tosin en ole vielä uskaltanut kokeilla julkisilla paikoilla.

Kotielämässä on paljon hyviä puolia, mutta niistä saa nauttia vain rajoitetusti. Ensi viikko on taas reissausta sukulaisten luo eri puolille Suomea. Tällaisista asioista ei kai pitäisi ottaa itselleen velvoitteita, mutta luonteelleen ei voi mitään. Jos retkestä halutaan kaivaa hyviä puolia, niin samalla kertaa tulee hoidettua molempien suvut. Lisäksi pääsen ensi kertaa eläissäni Turkuun - melkein kuin matkustaisi ulkomaille. Onhan se häpeällistä, ettei kulttuuria arvostava ihminen ole koskaan käynyt Turussa, Suomen sivistyksen kehdossa.

Aina on koettavaa ja nähtävää. Pitää kokeilla. Ensin on kuitenkin kokeiltava, osaako bändi enää soittaa ja laulaa. Tanssimista muusikoiden on turha edes kokeilla, paitsi salaa kotona.

Tii-tii-ti-ti-ti-tii

2007-07-25T13:00:00.000+03:00

Taustalla rinkuttaa Mario-peli, jota kummipoika yrittää opetella pelaamaan. Onneksi on avustava aikuinen mies (lue: varsinainen videopelien kuluttaja) vieressä auttamassa. Onhan se hyvä, että on olemassa sukupolvia yhdistäviä laitteita. Jotenkin vain toivoisi, että sukupolvia yhdistäisi jokin muu.

Eilen juhlittiin lukuisten Tiinojen päiviä. Onneksi kahvittelua oli vain yhdessä paikassa, niin ei tarvinnut repeillä. Pääsimme lähtemään pummikyydillä sen verran aikaisin, että ehdimme vielä illalla katsoa elokuvan, Jarvan Ruusujen ajan. En osannut odottaa mitään kotimaiselta, vanhalta scifielokuvalta, mikä auttoi ottamaan kaiken vastaan ilman ennakkokäsityksiä. Elokuva oli kiehtova, kaikessa kyysikymmenlukuisuudessaan, ja jotkut visiot tulevaisuudesta olivat varsin osuvia. Vahavsti päähenkilöiden ympärille kiertyvä tarina oli kevyehkö, mutta yhteiskuntakritiikki osuvaa.

Saimme puuhattua bänditreenit huomiseksi, kaikeksi onneksi. Yhdestoista päivä pitäisi olla esiintymässä julkisesti, enkä mielelläni nolaisi itseäni kaikkien kaupunkilaisten edessä. Täällä kaikki tuntevat tai vähintään tietävät toisensa, joten piiloutumismahdollisuuksia ei ole. Olemme jo ilmoittautuneet musisoimaan, joten peruakaan ei enää kehtaa. Onneksi esiintymisvarmuus on karttunut sen verran, etten jännitä itseäni hengiltä, ehkä.

Harmaat päivät ovat väsyttäviä, energiatasot ovat nollassa. Eilen sain hinattua itseni vihdoin lenkille. Palkinnoksi sain niskaani kaatosateen, joka siivitti juoksua varsin hyvin. Kulku on kummasti ripeämpää, kun suihku sisältyy urheilusuoritukseen. Tänään ei onneksi sada, mutta lenkkeily rajoittunee kaupungissa ramppaamiseen. Olen käynyt jo kerran ja aion mennä toistamiseen, jotta saan Jaakobille tilaamani lehden kirjastosta. Toisaalta tilanne on hyvä: tunnun tänään olevan niin jäässä, etten edes osaa kirjoittaa, ajattelusta puhumattakaan. Loistavaa!

On palattava koneelle sitten, kun taustalla soi jokin muu kuin tidittidittitidittitii....

Kuvitelmissaan hän eli kaiken toisin

2007-07-24T09:29:00.000+03:00

Matkan jälkeiset päivät ovat kuluneet varkain epämääräisen levottomassa tilassa. Etsin kummeksuen syytä häiritsevään mielialaan, mutta sitä ei taida olla olemassakaan. Tämä on elämää, niin.

Risteilyllä oli hauskempaa kuin olin ajatellut. Meillä oli anoppilan bonuspisteillä hankitut, viihtyisät hytit. Ne muistuttivat enemmän huoneita kuin hyttejä. Matkustaminen oli aivan toisenlaista kuin aikaisemmilla ylimenoreissuilla, joissa hytit ovat olleet autokannen alapuolella. Tietysti laivalla ajanviettotavat ovat rajalliset: kuppiloissa istumista, syömistä, juomista, rahapelejä. Harvinaisena tapahtumana se oli mukavaa. Pidin myös tanssijoiden merirosvoesityksestä, joka oli tehty lapsia viihdyttämään.

Ruotsissa kiertelimme vanhassa kaupungissa. Se oli kaunis, mutta liian täynnä turisteja. Sinne pitäisi mennä matkailusesongin päätyttyä. Hiljaisilla kaduilla olisi tunnelmallista kulkea. Ostin itselleni muistoksi keijun, johon ihastuin eräässä pikkukaupassa.

Kävimme risteilyn molemmin puolin tervehtimässä isovanhempiani Helsingissä, sillä he ovat jo vanhoja ja väsyneitä. Ensimmäisellä kerralla veimme hääkuvamme, toisella kerralla veimme tuliaisia. Luulen, että vierailu oli heille tärkeä. Takaisin tullessa kävimme myös kuuntelemassa Espan kesäkonserttia, orkesterina Pumpun henki. Oli hieman huvittavaa käydä kuulemassa vilppulalaista kansanmusiikkiorkesteria Helsingissä. Espalla ei haissut kovin pahalta, enkä nähnyt hajua aiheuttavia kirvoja, mutta luulen saaneeni osani kirvojen eritteistä, sillä puista vihmoi tuulen mukana jotakin pientä ja märkää käsivarsilleni.

Matkalta ostimme tietenkin lisää elokuvia, vaikka dvd-hylly on jo aivan täynnä. Minun osuuteni oli Titanic, meriteemaan liittyen, ja Tuulen viemää, jota olen havitellut itselleni jo pitkään. Olemmekin katsoneet joka ilta hyvän elokuvan. Tosin kaikki kuvat ovat olleet eri tavoin hyviä. Tunteita on noussut kuvien myötä pintaan. Olen itkenyt, nauranut ja rakastanut voimakkaasti. Kaiken pitäisi tapahtua kai ilmankin elokuvia, mutta en mieti sitä enempää.

Titanic on suosiostaan huolimatta teknisesti vaikuttava - ja tietenkin ihana rakkaustarina. Rosen tunteita ja elämää katsoessa tuntuu siltä kuin katsoisin peiliin. En ole ahdistunut yläluokan neito, mutta tarpeeksi hyvissä oloissa kasvanut voidakseni ymmärtää kulissit, rahan, vanhempien painostuksen ja pintapuolisen elämän pakottavuuden. Rakkaudessani olen roihahtava kuin elokuvissa. Katsomisen jälkeen minun oli vielä luettava Titanicista lisää, katsottava kuvia kuuluisuuksista ja luettava teorioista, jotka kertovat laivan uppoamisesta.

Herzog on tyylillisesti täydellistä katsottavaa elokuvasta riippumatta. Minulle nimi merkitsee takuuvarmaa laatuelokuvaa, sillä yksikään ei tähän mennessä ole ollut huono. Bruno S:n dokumentaarisuus oli myös kiehtovaa. Harvalla on tilaisuus esittää elokuvassa itseään. Ehkä se ei monelta edes onnistuisi. Mistä Herzog on kaikki erikoiset näyttelijänsä löytänyt, sitä en tiedä. Mutta persoonallisuus on vaikuttavaa.

Katselutuokioiden kruunu oli kuitenkin eilisiltainen Schindlerin lista. Elokuva ei turhaan ole arvostettu, sillä on arvonsa jo pelkästään dokumenttina. Kuvallisestikin työ oli vaikuttavaa, samoin tilanteiden eläminen läpi sekä juutalaisten että saksalaisten näkökulmasta. Miltä tuntui olla yhteiskunnan pohjasakkaa - ja miltä tuntui kuulua, jotka pitivät ihmisiä eläiminä, arvottomina hyödykkeinä, tapettavina loisina, ja samalla ymmärtää toisten olevan yhtä ihmisiä kuin itsekin? Ahdistavaa ajatella, tuntea. Ja yhtä käsittämätöntä, kuinka ihmiset ovat kaikesta siitä selvinneet ja jatkaneet elämää.

Elämälle ei ole esteitä, mutta elämä voi synnyttää esteitä. Kunpa olisin riittävän vahva murtamaan omani ja katsomaan rohkeasti eteenpäin

Tuulimyllytystä

2007-07-18T18:06:00.000+03:00

Olen seurannut koko päivän epätoivoisesti sääennusteita. Tänään tuulee todella kovaa - ja me olemme huomenna lähdössä laivailemaan Ruotsiin. Minä ja keinuva laiva olemme epätoivoinen yhdistelmä, olemme olleet aina. Huolestuttavinta on se, että enää en pysty edes keinumaan tulematta huonovointiseksi. Edellisten laivamatkojen aikaan olen sentään siihen kyennyt. Onneksi olen prosessoinut oksentamiskammoani unissa siinä määrin, että luulen selviäväni hengissä, kävi miten kävi.

En oikein tahdo muistaa, mitä tein eilen. Joko päivä oli liian mitäänsanomaton muistettavaksi tai minussa on jotakin vikaa. Pitänee muistella - ja ottaa purkka suuhun. Juoksen rusina-pähkinäpussilla vähän väliä. Niin, eilen. Kävin pyöräilemässä helteessä ja totesin juomapullotelineen kaipaavan oikean kokoista putelia. Ostin isäpuolelle naisellisen nimipäivälahjan; sopii hyvin miehelle, joka on riittävän turhamainen pitääkseen peruukkia vielä yli kuusikymmenvuotiaana. Kävimme nimipäiväkahveilla, heitin kummipojan kanssa petankkia ja ulkoilutin koiraa.

Niin, ja kävin terapiassa ihmettelemässä elämän menoa. Ulkopuolisen silmissä olen kuulemma yhä laiha, omissa silmissäni en lainkaan. Siksi lapsen saaminen voi olla turha toive vielä pitkään. Mutta negatiivisesti terapeutti ei perheen kasvattamiseen suhtautunut, vaan hän piti ajatusta pikemminkin luonnollisena. Se on positiivista, että haaveitani ei heti suoralta kädeltä tyrmätä. Päin vastoin: hänen mielestään olisi hyvä, jos minulla olisi jonkinlainen ajatus tulevaisuudesta, suuntaviiva, mahdollinen suunnitelma - jota voi tietysti tilanteen tullen muuttaa.

Oman heikkoutensa voi huomata monella tavoin. Minä huomaan sen jokaikisen ruokailutilanteen lisäksi usein muulloinkin. Eilen se iski elokuvaa katseltaessa. En pystynyt katsomaan loppuun asti kuvaa, jonka tunnelma oli kauhuelokuvamaisen pahaenteinen. Murhausta, murhan yritystä, takaa-ajoa, painostusta,... Se kaikki oli liikaa, alkoi ahdistaa ja pelottaa, tuli paha olo. Jaakob oli tietysti näreissään, kun elokuva oli jätettävä kesken. Minä taas olin pahoillani siitä, etten pysty katsomaan kauhistuttavia elokuvia. Ja vähän vihainenkin olin siitä, että minut oli houkuteltu katsomaan jotakin sellaista, mitä en kestä.

Kauhuelokuvaa oli myös toissayön unessa, jossa pienen tytön vanhemmat makasivat hukkuneina ojassa. Kenties olin itse se pieni tyttö, joka kauhistuneena katseli kahta matalassa vedessä lilluvaa ruumista. Heräsin, kerroin uneni ja nukahdin uudelleen. Siirryin kai maailmaan, jossa oli yhdistetty nykyaikaa, fasistista Italiaa ja jotakin muuta. Olin ostoksilla äitini kanssa. Kävimme kahdessa kenkäkaupassa, joista molemmista löysin yhdet kengät. Kaupungissa oli kuitenkin niin sekavaa, liikaa ihmisiä ja jokaisella monta asiaa toimitettavina, että unohdin maksaa ostokseni molemmissa kaupoissa. Oli iltapäivä, joten päätin lähteä uudelleen maksamaan ostokseni. Koko kaupunki oli kuitenkin sekaisin, sillä torilla oli kansankokous, johon kaikki halusivat osallistua. Yritin puikkia ihmismassan läpi ensimmäisen liikkeen luo, joka oli suljettu. Epätoivoisena lähdin taistelemaan tietäni kohti toista kauppaa torin toisella laidalla. Kiipesin jonkinlaisten telineiden päälle, jotta pääsin kulkemaan ihmisten yli torin toiselle puolelle. Perässäni seurasi tuuhea, pörröinen, suuri kissa, joka ilmeisesti oli valinnut minut emännäkseen. Toinenkin kauppa oli kiinni, mutta hakattuani aikani ovea, naapuriliikkeen poika tuli avaamaan. Hän lupasi etsiä kenkäkaupan naisen, kun kerroin asiani - mutta kielsi paljastamasta, etteivät he olleet torikokouksessa.

Samanlaista myllytystä oli viime yö, jonka vietin heräillen ja pyöriskellen. Ehkä en enää ole tarpeeksi väsynyt nukkumiseen. Pitäisi rasittaa itseään enemmän, jotta saisi nukuttua. Kun olen tarpeeksi väsynyt, osaan myös nukahtaa valot päällä. Nyt se ei onnistu ollenkaan. Toimin ilmeisesti paljon paremmin silloin, kun rasitan itseni aivan äärirajoille asti. Harmi vain, että se ei taida olla kovin terveellistä.

Vietin iltapäivän itsepoimintatilalla keräämässä mansikoita. Nyt saalis odottaa ämpärissä pakastusta tai muuta käsittelyä. Minun ei siis tarvitse miettiä, onko minulla vaihtoehtoja. Lähtö laivalle on huomisaamuna, joten asioiden siirtäminen on poissuljettu vaihtoehto. Lähden siis työhön ja odottamaan epämääräisin tuntein huomista päivää.

Iltavihellys

2007-07-16T21:55:00.000+03:00

Tämä päivä on kulutettu uskollisesti gradunteolle - olen siis toiminut mieheni sihteerikkönä ja samalla yrittänyt pitää taloa pystyssä. (Luultavasti menen tiskauslakkoon sitten, kun gradu on valmis.) Värjäsin hieman vaatteita sinisiksi pyykkikoneessa, vaikka se ei ollut tarkoitus. Todelliset vauriot selviävät vasta, kun vaatteet ovat kuivuneet.

Kävin kävelylenkillä kirjastossa, gradukirjatäydennöksellä. Ajattelin käyttää muutaman lompakossa olevan kolikkoni juomapulloon, koska matka auringossa oli kuumempi kuin olin arvannut. Sen sijaan ostin jo ennestään täyteen kirjahyllyyn painavaa täydennystä kirjaston poistokirjahyllystä. Mukaan lähti kaksi Waltaria: vanha suosikkini Johannes Angelos ja uusi tuttavuus Koiranheisipuu, kokoelma pienoisromaaneja. Saa nähdä, onko sitä koskaan aika lukea. Tunnun hidastelevan tarpeettoman paljon tuon käsillä olevan tiiliskiven kanssa. Turms tosin on yhtä hyvä kokemus kuin aiemmatkin, onnettoman sankarin seikkailut vetoavat minuun selvästi. Nautin myös odottamattomista juonenkäänteistä, petollisista henkilöhahmoista ja mystisistä jumalista, jotka valvovat, ohjaavat tai ovat ohjaamatta ihmisten kohtaloita.

Kaurismäen eilinen elokuva oli yllätys: se loppui eri tavalla kuin oletin. Odotin loppuun asti viimeistä niittiä, epäonnea, tappavaa luotia, sortumista viinaan, mitä hyvänsä. Mutta sitä ei tullut. Lopusta huolimatta elokuva oli positiivinen kokemus ohjaajan kuvien joukossa. Minusta on tullut Kaurismäen tyylin ja kerronnan ehdoton ihailija.

Nyt illalla on hyvä orientoitua huomiseen pyöräilyyn naapurikaupungin puolelle. Menen keskustelemaan minusta ja ongelmistani, kuinkas muutenkaan. En ole pyöräillyt niin pitkää matkaa pariin vuoteen. Nyt aion kokeilla, varovasti ja rauhallisesti, maisemia katsellen, liikkeistä nauttien, itseäni kiusaamatta. Kun olen oppinut ravitsemaan ruumistani paremmin, luulen sen myös olevan yhteistyökykyinen ja kannattavan minut perille asti.

Gradupuuhastelu on hätkähdyttävästi nostanut taas omaa kiinnostustani tutkimiseen. Olen miettinyt, jälleen kerran, jatko-opintoja, lisuria, yliopistoelämää... ja sitä, onko minusta siihen vai ei. Kova kilpailu, epäkiitollinen työympäristö ja jatkuva rahapula ovat asioita, jotka pistävät miettimään. Onneksi on aikaa miettiä. En uskalla nyt tehdä ainuttakaan isoa päätöstä, joka taas voisi suistaa minut pois raiteiltaan. Joka tapauksessa en haluaisi muuttaa täältä pois, sillä moni asia on juuri nyt niin kuin sen pitääkin olla.

Pitää oppia nauttimaan siitä, mikä on tässä, tänään. Taivas on sininen ja aurinko laskee. Ulkoa puhaltaa viileää ja kosteaa ilmaa sisälle, tuntuu hyvältä mennä peiton alle suojaan ja ottaa kirja kaveriksi. On hyvä levätä ja kerätä voimia. On hyvä pysähtyä, ajatella, olla. Miksi tarvitsisi vaatia enempää, kun hetkessä on kaikki? Kun sen vain ymmärtäisi useammin...

Unista ei pidä profetoida

2007-07-15T18:22:00.000+03:00

Päivä kääntyi nousuun, kun vanhalta ystävältä, siis vanhukselta, kilahti tekstiviesti Jaakobin kännykkään. Ehdotuksena tuli tapaaminen Kuusumun Profeetan keikalla Porissa 25.8. Parempaa ajatusta en ole vähään aikaan kuullut. Paitsi että esiintyjä on ehdottoman hyvä, on ehdottoman ihanaa nähdä myös vanhoja tuttuja pitkästä aikaa. Keikkareissailu voi myös tehdä kutaa juuri alkaneelle työrupeamalle. Nyt voi ajatella, että kahden viikon täysraatamisen jälkeen otetaan viikonloppuvapaa. Kohtuullista, mutta ei itsestään selvää opettajalle.

Tänään on puhuttu tummaihoisista, siis neekereistä, mutta ei millään tavoin halventaen, tietenkään. Kaikki ihmiset ovat mukavia omien ansioidensa mukaan - minulla on parempia kokemuksia tummista kuin vaaleista. Olemme miettineet, kuinka määritellään Vilppulan kirkonkylä ja voisiko jokin meidän kirjahyllymme teoksista sopivasti määritellä murrealueita. Olemme ahtautuneet saman kaavun alle ja hihittäneet sängyllä. Olemme olleet hupsuja, mutta käyttäytyneet aika ajoin lähes järkevästi (lukuunottamatta sitä, että kaadoin pullataikinan tyynynpäälliselle ja luulin siementä hiirenpapanaksi).

Jos uniani on uskominen, olen tulossa hulluksi - tai vähintäänkin saanut suurenmoisia traumoja tähänastisesta elämästäni.

Toissayön unessani joku, en enää muista kuka, valitti vatsakipua ja lukkiutui vessaan. Minä ja äiti olimme talon kylpyhuoneessa tekemässä jotakin, kenties pesemässä pyykkiä. Samassa kaikki paska alkoi tulvia viemäristä ja lavuaarista ylöspäin. Haju oli kamala, oksensin lavuaarista tulvivan massan päälle. Pian suunta kuitenkin muuttui taas oikeaksi, ja lavuaari tyhjeni. Juuri kun likavesi oli kadonnut, viemäriaukosta alkoi nousta iljettäviä, torakannäköisiä kuoriaisia, jotka lähtivät kiipeämään ylös lavuaarin reunoja pitkin. Näkyyn oli karmea herätä - vaikkakin olen onnellinen, etten nähnyt enempää.

Useina öinä olen ollut leirillä, ja niin olin myös viime yönä. En tosin muista, millä leirillä tai mitä tapahtui. Olenkohan saanut siipeeni joltakin partioleiriltä, vai miksi leirit niin itsepintaisesti ilmestyvät uniini vähän väliä? Eilisen elokuvan, Bensaa suonissa, jälkeen olisi voinut kuvitella kolarimuistojen nousevan pintaan. Joskus auton säteittäin särkyvä etulasi pimeän keskellä on tullut uniin kummittelemaan.

Kävin sateen taukohetkellä kävelemässä lähiympäristössä. Ketään ei tullut vastaan, ennen kuin olin tullut takaisin kotitielle. Ensimmäinen tulija oli nainen, joka työnsi lastenvaunuja ja talutti kolmea koiraa. Perässä pyöräili alakouluikäinen poika. Toinen vastaantulija oli raskaana oleva nainen, jonka voi olettaa tulevan syksyn mittaan vastaan lastenvaunujen kanssa. Tämä ei voi olla sattumaa.

Sateessa rehottava nurmikko näyttää vihreältä keitaalta pilvien keskellä. Ja niinhän se onkin, tämän elämän keidas.

Kulttuurielämän parempi puoli

2007-07-14T14:57:00.000+03:00

Viime päivinä on ollut kulttuurista. Paitsi että olen tutustunut nuorisotutkimuskulttuuriin, olen kuunnellut sykähdyttävää musiikkia ja katsonut muutaman hienon elokuvan.

Herzogin Kaspar Hauserin tapaus oli ehdottoman hieno kuva. Pidän Herzogin tyylistä - tai kenties olen oppinut pitämään siitä, kuka tietää. Kertomus pienessä kammiossa kasvaneesta miehestä oli vaikuttava, samoin loppuratkaisu. Fellinin Amarcord oli eilisillan ohjelmanumero. Kerronnaltaan hyvinkin kiehtova elokuva ei tosin päässyt oikeuksiinsa turhan väsyttävän alkuillan jälkeen. Olisin takuulla nauttinut enemmän, jos en olisi loppua kohti väsynyt niin kovasti. Musiikit olivat mahtavia ja tunnelma hyvä, mutta väsyneelle kerronnan hajanaisuus antaa liikaa älyllistä pohdittavaa. Onneksi kohtauksissa oli jo itsessään hohtoa. Mikä voittaa puuhun kiipeävän sedän, joka huutaa "haluan naisen", tai perverssin isoisän? Eikä italialaiselta huutavalta perheenisältä vältytty tässäkään kuvassa.

Eilisen elokuvan innoittamana Jaakob on soittanut pitkin aamupäivää italialaista progea, joka kieltämättä on hyvää. Nyt tosin kulttuuri on vaihtunut hieman toisenlaiseksi: taustalla tiluttelee vanha Super Nintendo. Nostalginen vehje, kieltämättä, vaikkei minulla koskaan ole ollut pelikonetta. Mutta kaverilla oli, joten olen minäkin päässyt hieman kokeilemaan. En vain ole niin kiinnostunut pelaamisesta, että jaksaisin istua tuntikaupalla tuijottamassa pelihahmon seikkailua ruudulla. Tällä kertaa puoli tuntia riitti.

Innostus kummallisiin ajanviettotapoihin on lähtöisin talomme ulkopuolelta. Viimeiset neljätoista tuntia on satanut lähes taukoamatta - eikä sateelle näy vieläkään loppua. Edes minä en mielelläni lähde taistelemaan tuulen ja sateen kanssa. Tosin olo alkaa tuntua siltä, että pian olisi parempi yrittää ulkoilla. Kaksio voi käydä liian ahtaaksi, jollen pääse vähän purkamaan höyryjä. Pelastuksekseni koituu todennäköisesti melkoisen tyhjä margariinirasia, jolle olisi hyvä etsiä seuraaja. Pihakoivujen taipumisesta päätellen voisin varmasti pikemmin lentää kuin kävellä kauppaan, mutta ehkä kannattaa silti kokeilla. Eihän koskaan voi olla varma.

Tämän viikon tiistaina kävin katsomassa kenties huonoimman kesäteatteriesityksen, jonka olen koskaan nähnyt. Näytelmä oli Korvenkylän kesäteatterin Tähti ja meripoika, jonka piti kertoa Olavi Virran elämästä. Ehkä näytelmä yritti olla sitä, mitä mainostettiin, mutta epäonnistui siinä kurjalla tavalla. Esitykseen oli kyhäilty todella ontuva juoni, vain jotta päästäisiin laulamaan Virran kappaleita. Huonoa juonta oli evästetty muutamalla kirosanalla, parilla alapäävitsillä ja heppoisella rakkaustarinalla. Melkeinpä voisin menettää viimeisen toivoni kesäteatterien suhteen, mutta en sentään viitsi olla niin pessimistinen. Mutta harrastelijoiden pitäisi muistaa, että näytelmässä pitäisi tapahtua jotakin kiinnostavaa ja mukaansa vievää. Ilman tarinallista pohjaa kesäinen harrastajateatteri jää ilmaan roikkumaan.

Jos joku muu minun lisäkseni surkuttelee kurjaa kesäpäivää, niin kannattaa ehdottomasti lukea Paavo Tukkimäen kolumni Helsingin Sanomien sivulta A5. Sen luettuani voin todeta, että asiat ovat sentään aika hyvin. Paavolle sen sijaan voisin suositella kesälomien jättämistä kokonaan väliin.

Äh ja muita äännähdyksiä

2007-07-13T17:59:00.000+03:00

Lomalaisen raukeudelle ei ole rajaa. Laiskotus ei kuitenkaan estä auttamasta puolisoa gradun teossa tai hoitamasta päivittäisiä rutiineja, jotka saa hyvällä tahdolla käännettyä iloksi. Se voisi estää, mutta en anna sitä mahdollisuutta. Sohvan alla saa elää oma valtakunta, joka kerää koiravieraiden ja ihmisten karvoista palloja tumppuisia palloja. Toivoisin siistin ja tarkan naisen heräämistä, mutta sitä ei ole näkynyt moneen, moneen aamuun.

"Mitä, olenko naimisissa?" mies kysyy. "Ja vielä onnellisesti."

Kesäinen kaupunki on mukava paikka kulkea, kun aurinko ei paista, ei ole kuuma eikä palele, ei ole puhetoveria, mutta on jalat joilla kävellä. Galleriassa on näytteillä taidetta Pietarin taideakatemiasta. Melkein jo poikkesin katsomaan, mutta jätin sittenkin seuraavaan päivään. Tämä päivä sai täytettä jo kiitoskorttien matkaan toimittamisesta (ei ole helppoa allekirjoittaa itsensä ja puolisonsa puolesta useita kymmeniä kiitoskortteja, joissa ei ole kirjoitusriviä) ja kesäisen kaupungin tutkiskelusta. Torilla oli perjantainen elämä, enemmän myyjiä kuin muina päivinä. Perinteiseen tapaan entinen naapuri oli myymässä vihanneksia ja entisiä oppilaita kauppamaassa kuka mitäkin. On sentään hyvä, että satamakaupungissa on kesätöitä myös tytöille.

Yritän ajatella jokaiselle päivälle jonkin ekoteon, vaikka edes pienen. En ole vain voinut välttyä ajattelemasta jokaiselle päivälle päinvastaista tekoa. Eilen ajoin autokyydillä mustikkametsään - huiman hyvä mustikkapaikka parinkymmenen kilometrin päässä on ylivoimainen houkutus. Tänään kävin kaupassa - taas - ja ostin välttämättömien ruokatarpeiden lisäksi joukon ei niin välttämättömiä sekä päälle vielä yhden DVD-levyn. Osallistun itse samaan kulutusjuhlaan kuin muukin maa ja maailma, olisi väärin väittää toista.

Joskus olen varma, että tuhoamme tämän maapallon lopullisesti. Toisinaan taas elätän toivoa, että palloparka keksii jonkin keinon korjata ihmisen jäljet. Epäilen vain, että korjaustoimet eivät onnistu ilman valtiovallan puuttumista asiaan. Mutta kukapa siihen puuttuisi? Niitä suomalaisia, jotka ovat valmiita luopumaan autoilusta, vähentämään kulutusta ja jätettä ja kierrättämään tavaraa, on kourallinen. Loput, käsittäen miljoonia ihmisiä, eivät ole asiasta kiinnostuneita.

Ja jonakin päivänä koen nöyryyttäväksi kyydin kyselemisen patsaan julkistamistilaisuuteen tai lääkärikäynnille, kävelen autokauppaan ja ostan saastuttavan peltikasan, ajan sillä, ajan sillä, ajan, sillä...

Nautinnosta ei sovi puhua julkisilla paikoilla

2007-07-12T19:13:00.000+03:00

Punaisissa kumisaappaissa on kiva tehdä asioita, kuten poimia mustikoita. Hyttyskarkote haisee tosin käsivarsissa, mutta pakastimessa on sen sijaan jo mukavasti talvivarastoa. Kiitän tavallista Suomen kesää - sadekuuroja vähän väliä - hienosta mustikkasadosta, josta saamme nauttia. Mustikkapiirakka on parasta tuoreista marjoista, eikä talviaamua pelasta mikään niin kuin kulhollinen pakastimesta sulatettuja marjoja.

Mutta kesälomallakaan ei voi olla pohtimatta, ei oman itsensä eikä maailman asioita.

Tässä kuvassa on tunnetta, samoin kuin Helsingin Sanomien B1-sivun alalaidan kuvassa. Jos suomalainen itkee hautausmaalla, häntä katsotaan kummeksuen. Itkijä kierretään mahdollisimman kaukaa, epäluuloisesti, ehkä halveksienkin. Täällä ei ole ymmärretty, kuinka terapeuttista surun purkaminen voi olla - silloinkin, kun vainajan kuolinhetkestä on kulunut enemmän kuin kaksi viikkoa. Vihaksi pistävää on se, että ihminen on auttamatomasti liian ahne, vallanhimoinen, ajattelematon ja typerä lopettaakseen koskaan sotimisen toista ihmistä vastaan. Tarvitsee vain kuunnella tonttinaapureiden dialogia menettääkseen uskonsa ihmisten hyväntahtoisuuteen.

Tänä päivänä olen ollut auttamattoman ärtynyt itselleni siksi, että saan kaiken mitä maailmassa voi kuvitella saavansa enkä sentään tunne muuta kuin tyytymättömyyttä. (Tuo oli liioittelua, olen tyytyväinen moneen asiaan. Mutta silloin kun tuntuu ilkeältä, on parempi ottaa kunnolla, jotta paluu tavalliseen olotilaan mahdollistuu.) Minua karmii ajatus vakituisen viran vastaanottamisesta ja tulevan vuoden töistä. Tuntuu siltä, kuin ryhtyisin töihin itseni kustannuksella. Asetan itselleni tavoitteita, mukaudun opettajakuntaan, suunnittelen oppitunteja, olen opettaja - ja unohdan itseni. Juuri sitä en haluaisi. Kadottamalla itseni tuhoan vain kaiken, minkä olen saanut. Ajatus tulemisesta ja menemisestä aivan omana itsenä tuntuu mahdottomalta. Mutta yhtä mahdottomalta tuntuu itsensä työntäminen syrjään juuri nyt, kun olen oppinut jonkin verran arvostamaan persoonallisuuttani. En halua kadottaa sitä hyvää, joten en halua kadottaa huonoakaan.

Tyytymättömyyttä olen tuntenut myös siksi, että koen edelleen olevani juuttunut syömishäiriööni. Mitä enemmän minulla on aikaa, sitä paremmin ikävät piirteet tulevat esiin, tosin useimmiten vain minulle itselleni. Ulkopuolinen ei ehkä aavistaisi mitään kummallista. Toinen syy jumiutumisen tunteeseen on perheellinen. Nyt, kun olemme avioituneet ja minulla on vakituinen työpaikka, olisi myös hyvä tilaisuus miettiä jälkikasvua. Toisin sanoen: olen jo pitkään toivonut, että voisin jonakin päivänä saada lapsen. Tällä lapsella olisi rakkautta, iloa, oma luotettava perhe, mahdollisuus elää hyvä elämä. Mutta lääkitykseni ei sovi uusille tulokkaille - eikä lääkärillä ole pienintäkään ajatusta lopettaa lääkitystä vielä moneen aikaan.

Kiukutteluni on siis turhaa vaivannäköä vallitsevaa tilannetta (joka siis ei missään nimessä ole huono) vastaan. En siltikään ole riittävän viisas lopettaakseni, en ainakaan tänään. Olen löytänyt niin paljon uutta: rohkeutta, uskoa, iloa, ystävyyttä. Haluaisin vain jäädä siihen, olla, elää, nauttia. Haluaisin tehdä pieniä asioita, kuten poimia mustikoita ja musisoida. Ja kuitenkaan en osaa ottaa sitä aikaa, mikä minulla nyt on, koska tiedän ajan pian loppuvan. Viimeistään tässä vaiheessa saanen väittää, ettei ihminen sittenkään ole niin järkevä kuin väitetään.

Kuljemme täällä kypärät päässä varmuuden vuoksi, jottei sattuisi pahasti. Mutta joskus pahasti sattuminen voi olla hyväksi.

Hyvästit tyhjälle sivulle

2007-07-11T19:11:00.000+03:00

Tämä sivu ei näytä minulta - vielä. Vanhalle Vellamolle saa jättää hyvästit, sillä on tullut aika aloittaa uusi kirja toisissa sävyissä. Jos kertoisin ilosta ja elämästä, olisinko rehellinen itselleni?

Kuharruskuukauden jälkeen on vielä onnea, sillä sitä ei mitata edes ajassa. Taltioidaan iloinen hetki, unohdetaan se, minkä pitikin unohtua. Niin tästäkin päivästä tuli hyvä.

Kävin kiitoskorttiretkellä. Minun piti viedä kortteja, mutta sain mukaani vielä olemassaolevan mummin jo edesmenneelle mammalle maalaamat posliinikupit. Oli hätkähdyttävää saada tuttuja esineitä lähes tuntemattomalta. Mihin katosi suku - vai oliko sitä koskaan? Kun ei ole nimeä, johon yhtyä, voi vapautua syyllisyydestä ja nauttia olostaan. Minulla on vain vastaanotettavaa, sillä lahjoitan itseni maailmalle joka hetki. Heiltä jäi jotakin saamatta.

On vaikeaa luovia luovassa ilmapiirissä, kun hakee inspiraationsa hiljaisuudesta, jota toinen ei siedä. Avioliitossa eläminen ei vaadi onnea vaan pitkää pinnaa ja hyvän muistia.

Taidan lopettaa alkuni myöhemmin.